”Rakas kirjeenvaihtokaveri…”

Sirpa Ahola on istahtanut lempituoliinsa kirjoittamaan kirjettä ystävälleen. Kuva: Erkki Koivisto

Käsi sydämelle: Joulukortit on vastikään vaihdettu, kyllä, mutta koska viimeksi kirjoitit kirjeen, siis sellaisen vanhan ajan käyttöliittymän mukaisen kynällä paperille raapustetun? Nii-in, en minäkään aikoihin.

Lempääläläinen Sirpa Ahola sen sijaan kirjoittaa yhä edelleen joka viikko kirjeen ja myös saa sellaisen. Hän haluaa tänä sähköpostin aikakautena herätellä muitakin perinteisen, omalla käsialalla varustetun ”etanapostin” äärelle. Kirjeenvaihto on Aholan mukaan kuin kohtaisi toisen kasvotusten. Kanssakäymisen hän kokee läheiseksi ja lämpimäksi, kun taas tekstiviestit ja sähköpostitekstit luonteeltaan kylmiksi.

– Käsin kirjoitetun viestin lähettäjä on ajatellut minua, kun on ostanut ja valinnut postikortin ja -merkin ja vielä silloin, kun on vienyt postiin.

– Olen minäkin mukana sosiaalisessa mediassa ja käytän Messengeriä, WhatsAppia, Facebookia ja Skypeä. Ne yleensä toimivat Afganistanissa, Itä-Timorissa ja muuallakin kehitysmaissa, joissa kirje ei välttämättä löydä vastaanottajaa, sanoo Ahola, jonka nykyisin Iso-Britanniassa asuva tytär on toiminut parinkymmenen vuoden ajan Punaisen ristin palveluksessa eri puolilla maailmaa kehitysmaakohteissa.

– Some palvelee tätä aikaa. Hoidan pankkiasiat ja luen iltapäivälehdet netissä. Mutta on vain asennekysymys, että hoitaa ihmissuhteitaan muutenkin kuin tekstiviesteillä, kirjoittamiseen tykästynyt ja maaliskuun alussa eläkkeelle jäänyt Ahola peräänkuuluttaa.

Ahola lähettää käsin kirjoitetut kirjeensä yleisimmin yhdelle ja samalle henkilölle. Hänen rakas kirjeenvaihtoystävänsä on yli 80-vuotias ex-anoppipuoli Iris Pöllänen Kouvolassa. Kaksikon kirjeitse tapahtuva vuorovaikutus sai alkunsa 40 sitten vuonna 1976, kun Ahola sai tyttären. Kirjeenvaihtosuhde on jatkunut siitä alkaen.

”Kun tähän itseni könttään”

– Toiset saattavat puhua pitkäänkin ystäviensä kanssa puhelimessa. Minä istun joka sunnuntai lempituoliini ja alan kirjoittaa kirjettä sylityynyn päällä. Siitä on tullut tapa. Kun tähän könttään, mieli rentoutuu, syntyy yhteys. Olen tässä Iriksen kanssa.

Maanantaina Ahola kiikuttaa kirjeensä postiin.

– Jos kirje ei ole perillä tiistaina, Iiris kysyy sähköpostitse, mikä on, kun kirjettä ei kuulu, Ahola naurahtaa.

Vastaus tulee loppuviikosta.

Neljä vuosikymmentä kestänyt viikottainen vuoropuhelu on syventänyt ystävyyssuhdetta niin, että jossain vaiheessa molemmat alkoivat päättää kirjeensä sanoihin ”Olet rakas”. Kirjeet ovat kolisuttaneet kummankin osapuolen postilaatikkoa runsaat 2 000 kertaa. Kirjeistä muodostuisi melkoisen mittavat niput, jos ne olisivat tallessa.

– Olemme luvanneet toisillemme, että kun kirje on luettu, se revitään. Niihin on välillä kirjoitettu sellaista, joka on tarkoitettu vain meille kahdelle.

Vaikka kirjeet tuhotaankin, kuorien ja postimerkkien kanssa Ahola on säästäväisempi.  Postikorttitaitelija Marjaliisa Pitkärannan (1941–2003) muistoa vaalivaan 300 jäsenen MLP-Fanit ry:n sekä Lempäälän Postimerkkikerhon jäsen katsoo tarkkaan, millaisella merkillä lähetys on varustettu ja millainen leima siihen on osunut. Parhaat keräilijä ottaa talteen.

– Kirjeiden kirjoittaminen totta kai hyödyttää postimerkkien keräilyä, sanoo parikymmentä vuotta sitten filateliaan hurahtanut Ahola pidelleen käsissään painotuoretta Lempäälän 150-vuotisjuhlavuoden omakuvapostimerkkiä, jonka Lempäälän Postimerkkikerho on julkaissut.

Jotkut Aholan tuttavat ovat hymähdelleet tälle, kun kuulevat hänen yhä edelleen kirjoittavan kirjeitä.

– Toisin kuin pelkkä sähköposti tai tekstiviesti, paperille kirjoitettu kirje ei unohdu hetkessä. Siitä jää saajalleen lämmin olo pitkäksi aikaa.