Seitsemäs sukupolvi varttuu luonnon helmassa Krääkkiössä
Eva-Liisa ja Ari Ruokola ovat olleet yhdessä 17 vuotta. Heillä on kolme lasta: Heikki, Eino ja Lauri. Eva-Liisa saa mieheltään usein syntymä-, nimi- ja äitienpäivälahjaksi itse kirjoitetun runon, ja myös pojat ovat saaneet isältä omia nimikkorunoja.
On pari astetta plussan puolella. Jäätyneen ja lumipeitteisen Ruokojärven päällä leijuu valkoista sumua.
Lähellä rantaa on tumma saunamökki ja ylempänä rinteessä kaksi punaista asuinrakennusta, uusi ja vanha. Laiturin päässä seisoo maastokuvioiseen takkiin pukeutunut mies ja rikkoo ohutta jäätä avannon pinnalta.
−Jäin koukkuun avantouintiin joskus vuosituhannen taitteessa. Nykyään käyn avannossa joka päivä, jos vain aikaa on, hän juttelee lapioidessaan hyistä sohjoa avannon reunalle.
Mies on Ari Ruokola, Ruokolan tilan isäntä kuudennessa polvessa. Hänen sukunsa on asunut pienen metsäjärven rannalla jo 1800-luvun alusta asti. Seitsemäskin sukupolvi on kasvamassa, sillä Arilla on kolme poikaa: Heikki, Lauri ja Eino.
−Kuopus on saanut nimensä isänisäni Eino Ruokolan mukaan. Sanovat, että pikku-Einossa on samaa näköä kuin isopapassaan. Ja samaa topakkuutta, myhäilee Ari ja nappaa 2-vuotiaan Einon syliinsä.
Vuonna 1911 syntyneen Eino Ruokolan isä Taavetti Ruokola rakensi tilalle uuden asuinrakennuksen vuonna 1917. Satavuotias, lautaverhoiltu hirsitalo seisoo vieläkin paikallaan ja toimii nykyään varastona. Myös sitä edeltänyt asuinrakennus sijaitsi lähellä pihapiiriä.
Nykyään Ruokolat asuvat 1980-luvun alussa valmistuneessa omakotitalossa, jonka ikkunoista siintää järvimaisema. Pihaan johtaa vajaan kilometrin pituinen kapea pikkutie, jota Ruokolan isäntä auraa vanhalla traktorillaan. Tien varrella on viisi talviuneen vaipunutta kesämökkiä.
Naapureita ei täällä talvisin paljon näy, mutta peurat ja muut metsän eläimet pitävät seuraa Ruokolan tilan asukkaille. Puimasuulin alta löytyi supikoiran pesä ja lisäksi nurkissa liikkuu jäniksiä, kettuja, pöllöjä ja mäyriä. Viime kesänä järvellä lipui joutsenpari, jolla oli kolme poikasta.
Ari Ruokola on paitsi perheenisä, kokki ja avantouimari, myös harrastajarunoilija. Hänen runoissaan seikkailevat menninkäiset, metsän eläimet, lapset ja lapsenmieliset. Luonto, loppusoinnut, hilpeys, hengellisyys, sadunomaisuus ja arkiset kommellukset – niistä on Ruokolan runot tehty.
−Innostuin runoista jo 1980-luvun lopulla, kun lueskelin vanhaa Aapista. Siinä oli ”Laulu ylpeästä kukosta” ja hauska hölmöläisruno. Lausuin ne jossain kylän pikkujouluissa, hän muistelee.
Ensimmäiset omat runonsa Ruokola kirjoitti 12-vuotiaana 1990-luvun alussa. Siitä alkoi rakas harrastus, joka jatkuu edelleen. Miehen pöytälaatikossa on tusina käsin kirjoitettua muistikirjaa, joissa on yhteensä satoja runoja.
−Tuhannen runon raja on varmaan jo mennyt rikki. Ennätykseni on 366 runoa vuodessa ja kahdeksan runoa päivässä. Välillä on tuotteliaita kausia, ja sitten taas hiljaisempaa.
Lypsykarjatilalla lapsuutensa viettänyt, vanhojen peltojen reunoilta lepikkoa raivaava vesilahtelaisisäntä ei aivan vastaa mielikuvaa baskeripäisestä, henkevästä runopojasta. Mutta Ari Ruokola ei olekaan mikään tommy taberman, vaan kirjoittajana oman polkunsa kulkija.
Hän sorvaa runon vaikka savuttavasta, vuosimallin 1975 perintö-Zetoristaan, jonka käynnistysääni kuuluu kylälle asti. Tai anopin kiinanruususta, Nokia-kännykän sukelluksesta vessanpönttöön tai lampaan ja ponin yhteisestä karkumatkasta.
−Runoni pohjautuvat usein tositapahtumiin, niin kuin se lampaan ja ponin karkureissu. Mutta ei silti kannata lukea runojani liian kirjaimellisesti, sillä minulla on tapana värittää tarinoita ja höystää niitä mielikuvituksella. En siis ole ajanut Zetorilla navetan seinää päin, vaikka siinä huonot jarrut onkin, hän oikaisee.
Ruokola on siitäkin poikkeuksellinen runouden harrastaja, että hän ei juuri lue muiden runoja eikä ole osallistunut runokursseille. Kirjahyllystä löytyy omien runokirjojen lisäksi vain yksi runokokoelma, Eino Leinon Elon tiukuja.
Ari Ruokolan suonissa virtaa aito erämiehen veri, joka saa montakin kertaa päivässä runomyllyn jauhamaan. 2-vuotias Eino Ruokola nauttii isän kanssa Ruokojärven talvisista maisemista.
Huumorirunojen, pikkutuhmien runojen ja lapsenmielisten saturunojen lisäksi harrastajan pöytälaatikosta löytyy myös vakavia ja herkkiä runoja. Niissä pohditaan syntymää, lapsuutta, parisuhdetta, rakkautta, elämää ja kuolemaa. Ruokola on kirjoittanut myös hengellisiä runoja, joissa teemana ovat usein enkelit.
Riimittelijä suhtautuu varovaisesti politiikkaan, mutta se ei estä häntä silloin tällöin kirjoittamasta ajankohtaisia asioita kommentoivia runoja. Hän on sepittänyt omat runot muun muassa Krääkkiön ja Onkemäen kouluille.
−Runot pulppuavat ihan spontaanisti. Voin saada idean vaikka siitä, että kävelylenkillä näen kylmästä hytisevän sorsan. Kirjoitan riimit saman tien muistiin paperille tai kännykkään, että eivät unohdu.
Aina ei mukana satu olemaan kynää, paperia tai puhelinta, mutta hätä keinot keksii. Kerran Ruokola riipusti runon väliaikaisesti muistiin rantahiekkaan ja lähti sitten sisältä hakemaan kynää ja paperia.
Ari Ruokola ei piilottele kaikkia runojaan pöytälaatikossa, vaan hän julkaisee niitä viikoittain Facebookissa. Lisäksi häneltä on ilmestynyt kaksi runokirjaa, Maailma lapsen silmin ja Menninkäisen majatalo. Ne ovat Mediapinta Oy:n palvelukustanteita eli omakustanteen ja täyskustanteen välimuotoja.
−Minulla on mietittynä runko kolmanteenkin runokirjaan. Saa nähdä, jos trilogia täydentyisi joskus vielä kolmannella osalla, hän tuumii.
Teksti: Sanna Suonpää
Kuvat: Sanna Suonpää
Ruokolan tilan vanha päärakennus täyttää tänä vuonna sata vuotta. Sen rakensi Ari Ruokolan isänisänisä Taavetti Ruokola.
Viimeisimmät kommentit