−Kirjoistani löytyy viittauksia Lempäälään. Esimerkiksi Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjassa on Siisjoki-niminen paikkakunta, johon sain idean paikallisesta Siiskukkulasta, Sari Peltoniemi kertoo.
Pikkuveli-kappaleen sanoittajan pikkuveljet eivät pysyneet pieninä
Ujon ja herkän oloinen nuori nainen seisoo esiintymislavalla Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988. Bändi alkaa soittaa, nainen hapuilee mikrofonia ja alkaa laulaa:
Tumma on taivas ja pimennetyt puut
kun matkustan pikkuveljen luota kaupunkiin
Nyt tuo sama nainen istuu edessäni rintamamiestalon keittiössä Lempäälässä ja tarjoilee murukahvia, voileipäkeksejä ja norjalaista juustoa. Samat silmät, samat kasvot, sama vaatimattomuus kuin lähes 30 vuotta sitten.
Hän on tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemi, joka muistetaan Noitalinna Huraan! laulajana ja sanoittajana. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa toiminut bändi teki omintakeista musiikkia ja jätti perinnöksi yhden suomirockin klassikon, Pikkuveli-kappaleen.
−Mieluummin olisin tietysti tunnetumpi kirjoistani, mutta en silti pidä rasittavana tai ikävänä sitä, että minut muistetaan Noitalinna Huraasta!, hän pohtii.
Peltoniemi vierailee kouluilla puhumassa lapsille ja nuorille kirjoistaan. Yläkouluikäisiä kuuntelijoita hän vähän jännittää, sillä heidän huomionsa saaminen ei aina ole helppoa. Toisinaan bänditausta on tuonut keski-ikäiselle kirjailijatädille katu-uskottavuutta nuorten silmissä.
−Silloin kun Pikkuveli-kappale alkoi uudestaan soida PMMP:n cover-versiona, niin kerroin kirjailijavierailuilla nuorille, että minä muuten olen sanoittanut sen kappaleen. Se kyllä hiljensi teinit ja he alkoivat kuunnella minua ihan eri tavalla, kirjailijaa huvittaa.
Vuonna 2005 julkaistu PMMP:n versio Pikkuveljestä on Peltoniemen mielestä moderni ja raikas. Noitalinna Huraan! versio ei hänestä enää raikkaalta tunnu, kun sitä on lukemattomia kertoja veivannut. Eikä siitä pääse eroon vieläkään: paikallisradio kotipuolessa Pohjanmaalla soittaa edelleenkin uskollisesti alkuperäistä Pikkuveljeä.
PMMP:n versio upposi hyvin nuoriin, mutta monet keski-ikäiset kuuntelijat ovat moittineet sitä läpihuutolaulannaksi, riemurallatukseksi ja kaupalliseksi roskapopiksi. Myös Peltoniemelle on tultu sanomaan, että ”kyllä se teidän versio on ainoa oikea”.
−Pikkuveli taitaa olla sukupolvikokemus. Ne, jotka nuorena ovat kuunnelleet alkuperäistä versiota, eivät välttämättä ilahtuneet siitä, että tuttua kappaletta alettiin esittää modernilla tavalla.
Vuonna 1963 Kauhavalla syntyneellä Sari Peltoniemellä oli tylsä ja epädramaattinen lapsuus. 1960- ja 1970-luvuilla ei pienessä pitäjässä ollut suurta virikevalikoimaa. Ei ollut televisiota, puhumattakaan kännyköistä tai pelikoneista.
−Pohjanmaan aukeassa, tyhjässä maisemassa täytyi kehittää mielikuvitusta, jottei elämä olisi tuntunut yhtä lattealta kuin se entinen merenpohja. Minä kuvittelin ja luin paljon. Kauhavalla oli kiltit kirjastontädit, ja minä puoliksi asuin kirjastossa.
Isän ja äidin lisäksi perheeseen kuului kolme vuotta nuorempi pikkuveli. 12-vuotiaana Sari sai lisää pikkuveljiä, kun perheeseen syntyivät kaksospojat. Erityisesti nämä kaksosveljet olivat yhtenä innoittajana Pikkuveli-biisin sanoittamisessa.
−Mutta kappale ei kerro yksin omista pikkuveljistäni, vaan yleisemminkin pikkuvelityypeistä. Pikkuvelityypeillä on vaikeaa, koska he ovat vähän erilaisia. He saavat turpiinsa pohjalaisissa miestenvessoissa. Heitä olisin halunnut jotenkin suojella, Peltoniemi avaa.
Peltoniemen pikkuveljet eivät pysyneet pieninä, vaan aikuistuivat ja miehistyivät. Nykyään yksi heistä on toimittajana STT:llä ja toinen työskentelee Metsolla. Kolmas pikkuveli on kuvataiteilija Terho Peltoniemi, jonka Hörölä-sarjan mummot ja papat naureskelevat postikortti- ja lahjatavarahyllyillä.
Miten sitten ujosta, kirjastossa viihtyvästä isosiskosta tuli rock-tähti ja kulttibändin jäsen?
−Kävin nuorena paljon punk-bändien keikoilla. Esimerkiksi Ratsian ja Pelle Miljoonan, mutta myös Eppu Normaalin keikoilla, silloin kun Eput vielä soittivat punkia. Siellä punk-porukoissa tapasin pojat, joiden kanssa perustimme Noitalinna Huraan!.
Peltoniemi koki itsensä punkkariksi ja myös näytti sellaiselta. Oli irokeesi ja nahkatakki, oli punkkarin aatteet ja vaatteet. Ja tavallaan hän on punkkari vieläkin. Juuri haastattelua edeltävänä lauantaina hän on käynyt punk-bändin keikalla, eikä punkin arvomaailma tunnu vieraalta nykyäänkään.
−Minulle tärkeitä punk-arvoja ovat luonnonsuojelu, eettiset kysymykset, itse tekeminen ja oman tien kulkeminen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että musiikissa pitää olla särmää ja omaperäisyyttä, joko tekstillisesti tai melodiallisesti.
Noitalinna Huraa! halusi tehdä musiikkia ja soitella omaksi ilokseen, eikä tavoitellut huomiota tai kuuluisuutta. Erityisesti laulaja-sanoittaja Sari Peltoniemi koki esiintymisen vaikeaksi, mutta oli vain pakko uskaltautua lavalle.
−Esiintyminen ei sujunut minulta luonnostaan. Lavalla oleminen oli tosi vaikeaa. Mutta me halusimme tehdä lauluja, ja kukapa muukaan niitä olisi esittänyt kuin Noitalinna Huraa!?
Bändi keikkaili ja julkaisi neljä levyä. Se lopetti toimintansa 1990-luvun alussa, mutta osa sen jäsenistä on jatkanut musiikin tekemistä. Antti Tammela soittaa nykyään yhtyeessä Musta köksä ja Hannu Sepponen on tullut tunnetuksi lastenmusiikkikokoonpanosta Orffit.
Noitalinna Huraata! ei enää nähdä keikalla. –Minä en pysty soittamaan ja laulamaan enää. Olisi liian iso työ saada edes jonkinlainen esiintymiskelpoinen materiaali kasaan. En näe mitään syytä ryhtyä niin isoon ponnistukseen. Eli comebackia ei ole luvassa, vakuuttaa Sari Peltoniemi.
Viime kesänä Sari Peltoniemi ja Noitalinna Huraan! kitaristi Antti Tammela juhlivat 30-vuotishääpäiväänsä. Yhtä aikaa Sarin ja Antin kanssa vihittiin Peräseinäjoen kirkossa myös Noitalinna Huraan! jäsenet Hannu Sepponen ja Reijo Kärhä tyttöystäviensä kanssa. Yhteishäitä viettäneet kolme avioparia kävivät yhteisellä 30-vuotishäämatkalla Hiidenmaalla ja Saarenmaalla.
Lempäälään Peltoniemi ja Tammela muuttivat 1990-luvun alussa, kun he etsivät kotia Tampereen lähistöltä. Sopiva paikka löytyi Kuljun Asemakylästä.
−Tämä oli ensimmäinen talo, jota kävimme katsomassa. Ja heti sen ostimme. En tiedä, oliko syynä kodikas koiran haju, vai mihin silloin ihastuimme, hän ihmettelee.
Niihin aikoihin Kuljun Asemakylässä pysähtyi vielä juna, ja bussit kulkivat läheltä. Sittemmin junat lakkasivat pysähtymästä, ja nykyään bussipysäkille täytyy kävellä muutaman kilometrin päähän Tampereentielle asti.
−Alkuaikoina käytin paljon junaa ja bussia, mutta myöhemmin oli sitten ajettava ajokortti. Tyttäret sitä monet kerrat valittivat, että ”miksi asumme täällä korvessa”, kun joutuivat kävelemään bussipysäkille Tampereentien varteen. He kävivät lukiota Tampereella ja kulkivat sinne bussilla, Peltoniemi kertoo.
Tammelalla ja Peltoniemellä on kolme tytärtä: 24-vuotias Taru, 22-vuotias Heta ja 20-vuotias Kerttu. Vanhin valmistuu kohta eläinlääkäriksi, keskimmäinen opiskelee oikeustieteitä ja nuorin on kiinnostunut psykologiasta. Yksikään tytöistä ei kirjoita proosaa tai musisoi.
−Kai se on joku vastareaktio. Ehkä he ovat saaneet kotona tarpeekseen siitä, kun täällä on aina rämpytetty soittimia ja tyrkytetty käteen romaaneja, että ”luepas nyt”.
Tyttäret ovat muuttaneet Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, mutta kotona vanhemmat edelleenkin jatkavat musiikin tekemistä ja kirjoittamista. Isällä on talon kellarikerroksessa pieni studio ja äiti kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjoja.
Aiemmin Peltoniemi työskenteli osa-aikaisena äidinkielenopettajana Pirkanmaan Taitokeskuksessa, mutta viime vuodet hän on ollut päätoiminen kirjailija. Hän on saanut työhönsä apurahoja, joista viimeisin, valtion 5-vuotinen apuraha, loppui viime vuonna.
−Suomessa lastenkirjojen myynti on aika pientä, joten apurahat ovat monelle kirjailijalle välttämätön tuki. Nykyään apurahoja on tarjolla entistä vähemmän. Pitää todella tarkkaan ja hyvin perustella, millaiseen kirjoitustyöhön rahaa hakee.
Peltoniemen mielestä Lempäälässä on hyvä asua ja työskennellä. Hän ei enää muuttaisi takaisin kotiseudulle Pohjanmaalle.
− Hämäläisten kanssa on helppo tulla toimeen ja täällä voi hengittää vapaasti. Täällä on melko avarakatseista ja sosiaalista väkeä. Silti tunnen aina olevani täällä vähän erilainen – pohjalaisuus ei lähde naisesta.
Mitä se pohjalaisuus sitten on? Onko se tosiaan niin, että ”undulaatit tapaavat saada turpiinsa” pohjalaisissa miestenvessoissa?
−Ehkä pohjalaisuuteen liittyy tietty uho. Sitä en kuitenkaan tunnista, että pohjalaiset olisivat ylpeitä ja kovia kehumaan itseään. Mutta pohjalaisuuteen liittyy tietynlainen pisteliäs ja pureva huumori, jota ei muualla Suomessa ymmärretä. Ei minunkaan vitsejäni ole täällä aina ymmärretty.
Teksti ja kuvat: Sanna Suonpää
Viimeisimmät kommentit