Tämän vuoden alussa esikoiseni täytti 11 vuotta. Olen siis ollut äitinä 11 vuotta. Ajatus tuntuu erikoiselta, sillä vastahan tytär nukkui vatsani päällä pää kaulakuopassani ja varpaat navan kohdalla. Toisaalta taas eloa ilman lapsia on hankala muistaa. Millä ihmeellä silloin sai ajan kulumaan?
Äitinä olen muuttunut mustavalkoisesta väreihin pikku hiljaa. Tuoreena äitinä äitiys oli melkoista suorittamista. Taaksepäin katsoen armollisuus itselle olisi ollut paikallaan. Neuvoja sateli joka suunnasta, eikä kyseenalaistaminen tullut mieleenkään. Esimerkiksi sairaalassa imetysohjausta antanut kätilö sanoi, että kaksikymmentä minuuttia kerrallaan rinnalla on riittävästi. Kantapään kautta neuvo tuli todetuksi hevonhumpaksi, mutta monta itkua ja hampaidenkiristystä olisi säästetty, jos lausahdus olisi mennyt heti alkuunsa sinne mihin se kuului. Tunkiolle.
– Syliin ei saisi totuttaa, ja kyllä nyt jo perunaa pitäisi antaa. Mitä, vieläkö sä imetät?
Lasten kasvatuksesta löytyy mielipide jokaiselta. Oikeanlainen tulos tulee luonnollisesti juuri niitä neuvoja seuraamalla, jotka omasta mielipidelaarista jaetaan. Olen ajat sitten lopettanut erilaisten lapsiin liittyvien keskustelupalstojen lukemisen, koska siellä on kaikki aina lähtökohtaisesti väärin. Totuuksia on olemassa ehdottomasti vain yksi ja ainoa. Kaikki muu on vähintääkin heitteillejättöä.
Neuvominen ja vinkkien antaminen ei ole pahasta, eikä niitä keskustelupalstoja lukuunottamatta varmastikaan pahantahtoisesti anneta. Neuvoja antaessa on kuitenkin syytä muistaa olla tarkkana ja ennen kaikkea lempeä. Vanhemman on syytä pystyä keskittymään olennaiseen, eikä potea huonoa omaatuntoa siitä, että aloitti Hilppa-Johannekselle kiinteät ruuat kaksi viikkoa aikaisin tai myöhään.
– Meillä tehtiin näin, mutta teillä saattaa toimia jokin ihan muu juttu. Kokeile, jos haluat. Siitä voi olla apua.
Ystäväni kertoi, että jos hänellä olisi vain kaksi ensimmäistä lastaan, hän pitäisi itseään kasvatusguruna. Rauhalliset, hyväntuuliset tyttäret olivat vaivattomia, eikä ystäväni mielessä edes käynyt, etteikö se olisi täysin hänen kasvatuskykyjensä ansiota. Sitten hän sai lisää lapsia. Hyväksi havaitut keinot eivät enää tepsineetkään, ja tulokkaat ravistelivat ystäväni kasvattajakuplastaan. Se mikä on toimiva konsti yhdelle ei siis pädekään toiselle.
Herää yllättävä ajatus. Voisivatko lapsetkin olla erilaisia, kuten me aikuisetkin olemme? Jos toinen vauva nukkuu parhaiten selällään, niin miksi toinen kiljuu samassa asennossa kuin syötävä? Silloin takataskusta on syytä vetää maalaisjärkikortti. Pienokaisen uinuessa mahallaan kuin pieni possu ei mielestäni ole syytä potea huonoa omaatuntoa siitä, että tämä ei ole nyt suositusten mukaista.
Vanhempi on oman lapsensa asiantuntija. Hän tietää, mikä on poikkeuksellista ja mikä normiarkea. Enkä viittaa nyt mihinkään äidinvaistoon. Yhtälailla isä tuntee jälkikasvunsa. Syy on simppeli. He viettävät lastensa kanssa eniten aikaa ja ovat tunteneet heidät ensihetkestä lähtien. Juhlikaa siis äitejä ja isiä, jotka toimivat erotuomarina, autonkuljettajina, sairaanhoitajina, opettajina, kokkeina, viihdyttäjinä ja kaikkien alojen erikoisasiantuntijoina luotsatessaan lapsiaan kohti aikuisuutta.
Viimeisimmät kommentit