Arkeologit vahvistivat tarinat Aimalan kirkosta

Tarinat Aimalan kirkosta ovat totta

Arkeologi Juha Ruohosen johtamissa kaivauksissa etsittiin merkkejä taruissa esiintyvästä Aimalan kirkosta. Kuva: Juha Ruohonen

Kahden viikon intensiivinen arkeologinen kaivuurupeama Nurmen Aimalassa päättyi lauantaina 27. toukokuuta. Kuten tavallista, tärkeimmät löydöt tehtiin tutkimusten viimeisinä päivinä.

Kaikkiaan koealueilta tunnistettiin kymmenisen lapsille tai aikuisille kuulunutta ruumishautaa, jotka  tutkittiin kokonaan. Helatorstaina löytyi varvasluita ja aikuisen pääkallo hieman vajaana. Seuraavina päivinä esiin kaivettiin vielä lasten ja nuorten hautoihin kuuluneita kallonosia ja reisiluita.

– Hautausmaa on selvästi kristilliseltä ajalta, sillä ruumishaudat ovat itä–länsisuunnassa eikä niissä ole lisäesineitä, kertoo kaivausta johtanut arkeologi Juha Ruohonen Turun yliopistosta.

Ja missä on hautausmaa, siellä on ollut myös kirkko ja päinvastoin. Perimätieto Aimalan kirkosta on siis totta.

– Nyt tehty kaivaus oli vasta alustava koetutkimus. Selviä merkkejä itse kirkosta tai kirkon aidasta ei vielä löytynyt. Kun kaikki kaivaustulokset, valokuvat ja ja piirretyt kartat analysoidaan ja yhdistetään topografisiin tietoihin, kirkkoalueesta ja itse kirkon sijainnista hahmottuu tarkempi käsitys. Paikka hiekkaisella harjanteella vesireittien ja maantien varressa on joka tapauksessa ollut ihanteellinen, Ruohonen arvioi.

Nurmen kyläyhdistyksen Aimalan opastaulun äärellä voi ihailla näkymiä, joita entiset kirkossakävijätkin katselivat.

Maaperästä löytyi myös nokea ja hiiltä, mutta se ei vielä vahvista sitä, että perimätiedon mukainen kirkon palaminen olisi tapahtunut. Pari hiekasta löytynyttä keskiaikaa varhaisempaa saviastian kappaletta viittaavat siihen, että samalla paikalla on myös aiemmin ollut muuta toimintaa, esimerkiksi asutusta.

Arkeologi Juha Ruohonen on tullut tunnetuksi Kaarinan Ravattulan Ristimäen löydöstään, mutta hän tutkii muitakin vanhoja hautausmaita ja samalla kristinuskon leviämistä Suomessa. Ruohosen mukaan Lempäälän Aimalan kirkonpaikka oli jo ennen löytöjäkin tutkimukselle ainutlaatuinen, koska siitä on säilynyt monipuolista tietoa kolmelta vuosisadalta. Kuva: Riitta Mäkinen

Kaivauksilla työskenteli myös luihin erikoistunut osteoarkeologi Anne-Mari Liira. Liira vie laatikkoon varovasti pakatut kallot ja muut luut laboratorioonsa jatkotutkimuksia varten.

Liira pyrkii selvittämään vainajien sukupuolen ja iän sekä heidän mahdolliset vammansa ja kehityshäiriönsä. Sen jälkeen on vuorossa luun ajoitus radiohiilimenetelmällä.

Haudat ovat osittain päällekkäin. Siitä voidaan päätellä, että edellisen haudan merkit ovat hävinneet, kun uusi hauta on kaivettu. On ilmeistä, että hautausmaa on ollut käytössä pitkän aikaa oletettavasti 1300–1400 -luvuilla.

Aimalanharjun etelärinteillä on elelty jo paljon kauemmin. Alueelta on löytynyt kivikautisia ja myöhempiä jäännöksiä. Muinaisjäännösalueella valvotusti tehdyissä metallinilmaisintutkimuksissa löytyi kymmeniä esineitä, muun muassa rautakautinen punnus, vaateneuloja ja kinnasneula.

Arkeologi Juha Ruohonen kaavailee, että osasta löydöistä voitaisiin koota näyttely Lempäälän Birgitta-seminaariin 30. syyskuuta.

Arkeologian opiskelija Turkka Kaukametsä (vas.) pääsi kenttäharjoituksiin kotiseudulleen, samoin lempääläiset vapaaehtoiset Asko Kallio ja Mauno Tavast (oik.). Kuva: Riitta Mäkinen

Kesällä 2015 Lempäälä-Seuran ja kulttuuripalveluiden retkeläiset tutustuivat ikivanhaan kirkonpaikkaan Kaarinassa. Ruohonen oli alkanut ihmetellä siellä mäkeä, jonka nimi on Ristimäki, vaikka mitään tietoa kirkosta ei ollut. Kaivauksissa paljastettiin kirkon ja kirkkomaan pohja 1100-luvulta.

– Mieleeni tuli, että jos pelkän nimen perusteella löytyy muinainen kirkonpaikka, niin eikö kannattaisi samoin menetelmin etsiä kirkkoa, josta on paljon enemmän vihjeitä, kertoo retkelle osallistunut Ilkka Mäkinen.

Mäkinen toimi Lempäälä-Seuran hallituksen varapuheenjohtajana, ja hän kirjoitti seuran nimissä apurahahakemuksen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle. Juha Ruohonen lupautui kaivausten vetäjäksi.

Pieni apuraha saatiin ja Museovirasto sekä asiaan suopeasti suhtautuva maanomistaja antoivat luvat. Turun yliopistosta tuli kaikkiaan kuusi alan ihmistä, osa opiskelijoita. Lisäksi töissä oli Lempäälä-Seuran kautta tavoitettuja vapaaehtoisia, kuten idean isä Ilkka Mäkinen veljineen. Nurmen kyläyhdistys on myös ollut tukena hankkeelle.

Pieni apuraha saatiin ja Museovirasto sekä maanomistaja antoivat luvat kaivauksiin. Turun yliopistosta mukaan tuli kuusi henkeä, joista osa oli alan opiskelijoita. Lisäksi töissä oli Lempäälä-Seuran kautta tavoitettuja vapaaehtoisia. Myös Nurmen kyläyhdistys tuki hanketta maksamalla kaivajien majoituksen.

Tietoja saadaan analysoitua ainakin alustavasti Birgitta-seminaariin mennessä, ja arkeologi Ruohonen on luvannut kertoa siellä tuloksista.

Täydet tieteelliset raportit valmistuvat myöhemmin. Turun innostuneet arkeologit suosittelevat jo nyt jatkokaivauksia, kunhan vain rahoitus löytyy.

Arkeologin työ on sotkuista puuhaa, sillä päivät kuluvat lähikosketuksessa maa-aineksen kanssa. Kuva: Juha Ruohonen

Teksti: Riitta Mäkinen

Sitkeä perimätieto poltetusta kirkosta

“Mies musta Mustisista

Harmaa Hakinmäestä

Pitkä mekko Menkalasta,

Hullua houkutteli Hollolasta,

Käski miestä mieletöntä,

Polta kirkko Lempäälästä

Että riutuis vetten riidat,

Vaikenis maiden väet.”

Runonkatkelmat Lempäälän varhaisesta kirkosta ja sen polttamisesta on ensi kerran talletettu 1750-luvulla. Muistiinmerkitsijöinä toimivat kirkkoherra Erik Edner ja ylioppilas Mikael Waldenius.

Nurmen Aimalassa oli perimätiedon mukaan puukirkko, joka oli lempääläläisten ja vesilahtelaisten yhteinen, mutta vesilahtelaiset halusivat oman kirkon. Nykyisen Ylämäen tienoilla asuneet miehet houkuttelivat Hollosta vajaajärkisen miehen tuhopolttajaksi. Lempoisissa Tarikan talon Birgitta (Piritta)-piika näki tulipalon ja riensi paikalle yksin, sillä “Haurala ei havannut, Herrala ei herännyt, Nurmikunta nukkununna”.

Päätettiin rakentaa erikseen kirkot Lempäälään ja Vesilahteen. Niiden paikat haettiin asettamalla palosta pelastuneet pyhäinkuvat lauttojen päälle ja antamalla niiden lipua sopivaan kohtaan.

Ednerin ja Waldeniuksen versioissa on pieniä eroja, eivätkä ne ole täydellisiä runopukuisia kertomuksia. Säkeitä ovat 1900-luvulla täydentäneet tekstiilitaiteilija Liisa Vanhakartano ja lehtori Salme Kotkatlahti.

Aimalan kirkosta kertoi myös Borgå Tidning 1838, ja 1890-luvulla paikkaa kävi katsomassa arkeologi A. O. Heikel. Hänelle kerrottiin kirkon kivijalan kivistä, joita oli käytetty Littusen talon navetan rakennuksessa. Muistitietoon kuuluu myös kirkon viiri, joka olisi kulkeutunut lopulta Kuokkalan Ollilaan.

Kaivannosta löytyi ihmisluita, kun Aimalan Littusella kaivettiin perustuksia uutta navettaa varten vuonna 1952. Museoviraston edustaja kävi paikalla ja teki lyhyen muistion, joka kuitenkin jäi unohduksiin. Viime talvena arkeologi Ruohonen löysi muistion, jossa todetaan, että paikkaa pitäisi tulla tutkimaan tarkemmin. Jatkoa ei kuitenkaan seurannut ennen kuin nyt 65 vuotta myöhemmin.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?