Ammattikielellä otsikko merkitsee, että Krääkkiön vanhalla kansakoululla tuomaroitiin peura- ja hirvieläinten ”trofeita”. Ne olivat käytännössä ja pääosin peurankalloissa kiinni olevia sarvia sekä yksi hirven jättösarvi. Paikalla oli kolme virallistettua trofeetuomaria: Veli Lappalainen, Vesa Paldanius sekä ainoa Suomen tämän alan naistuomari, Tiina Eklund.
Trofeita on Suomessakin jo useita lajeja. Nyt Krääkkiössä arvioitavina olleet valkohäntäpeuran sarvet ja kallot ovat vain niistä ehkä yleisimpiä. Kyseisen peuralajin historian puolesta juuri Vesilahden seutukunta sopi tämän trofeetyypin arviointiin erinomaisesti.
Trofee -termi tulee Kreikan sanasta ”tropaion” eli ”voitonmerkki”. Suomalainen sanonta ”mitä suurempi sarvi, sen komeampi pukki”, pelkistääkin hyvin 1800-luvun lopulla Keski-Euroopassa alkanutta sarvitrofeiden julkista esittelyä. Metsästäjän suvun ja koirien jäljiltähän ei usein ollut enää sarvien ja kallon ohella muuta syömätöntä ja vertailtavaanäyttöä kuin eläimen vuota. Voitonmerkkien, ts. metsästysmuistojen, varsinainen säännelty arviointi juontaa Euroopassa juurensa jo 1920-30 -luvuille. Trofeiden arviointiin on viime vuosisadan aikana luotu useampi eri järjestelmä hieman eri tarkoituksiin. Näistä Suomeen on otettu käyttöön kymmenjärjestelmään (sentit, millit) perustuva kansainvälinen mittaus- ja arviointimenetelmä, jota on päivitetty viimeksi vuonna 2014.
Mittaus- ja arviointisäännöstö jakaa trofeet kolmeen arvoluokkaan minimiarvoineen: kulta (370 pistettä), hopea (350) ja pronssi (330). Pisteytysperusteiden ylärajoja kiristettiin parisen vuotta sitten. Arvioinnissa annetaan myös miinuspisteitä, joilla on vaikutusta lopulliseen sijoitukseen. Eräänä arvioinnin perustavoitteena pidetään nykyään myös peurakannan laadun yleistä parantamista. Valkohäntäpeuran kanta on huimasti vankistunut Suomessa yli 80 vuoden aikana. Vesilahden Laukkoon Amerikasta vuonna 1934 laivatuista ja Itämeren myrskyistä selvinneistä ensimmäisistä suvun ja lajin ”esi-isistä” on vuosikymmenien kuluessa löytynyt jo yli 400 pisteen ylittäneitä metsästysmuistoja. Karjaalaisen Karl Forsmanin kultatrofeen piste-ennätys (456,90) vuodelta 1990 on tosin yhä rikkomatta.
Näin Lontoon maailmanmestaruuskisojen jälkeen voinee arvioinnin tuloksia rinnastaa hyvin urheilun tulostermeihin. Tomi Rautanen toi Jorma Rautasen puolesta ensimmäiseksi arvioitavaksi peuran sarviparin kalloineen. Trofee oli lopulta siksi ylväs, että ylsi kultatasoon, eli yli 370 pisteeseen.
Seuraavalla trofeen tuojalla, Aarno Hopulla, oli jo mukanaan muutama vuosi aiemmin saatu kultatrofee kunniakirjoineen, ikäänkuin näytiksi. Lisäksi hän toi mukanaan kaksi valkohäntäpeuran trofee-ehdokasta. Näistä toinen pääsi arvioinnissa jo lähelle pronssitasoa jääden siitä vain pari pistettä. Hopun toinen sarvipari sen sijaan sai mm. sarvien epäsymmetrian vuoksi miinuspisteitä, joten se jäi pistesijoille ilman arvomitalimainintaa.
Neljäs arvioitava löytyi tutkintomestari Risto Komun omasta laajasta trofeevalikoimasta, eli hirven lapiomainen ns. ”jättösarvi”. Jättösarvihan on eläimen maastoon pudottama uuden kasvavan sarviparin tieltä. Siten se on yhä (mahdollisesti!) elävän eläimen yhden elinvaiheen kasvusaavutus. Seuraava trofee samalta eläimeltä saattaakin saavuttaa jopa kultaa, kun lapion pesä levenee. Komun jättösarviyksilö ei sitä aivan saavuttanut. Se oli silti hyvää hopeatasoa, vain pari pistettä kullasta.
Eräässä arviointitilan näyttelyvitriinissä oli myös paljon mm. suomalaisen pikkupedon, näädän kalloja. Arviointituomari Vesa Paldaniuksella olikin hyvä tilaisuus ryhtyä jatkamaan näädän kallotrofeiden rekisteröintiä muun arvioinnin jatkeena. Toinen tuomari, Tiina Eklund, avusti kirjauksessa, kun listausta kallon suhdemitoista ym. tarpeellisista tiedoista tehtiin. Tavoitteena on saada kokoon riittävä perusaineisto. Siten tämä pikkupetolaji voidaan kallotrofeensa puolesta esittää myöhemmin virallisesti luokitettavaksi. Ehkä se piankin on muiden kotimaisten, lihaa syövien suurpetojen kuten karhun, suden ja Ilveksen trofeiden rinnalla?
(Lähdeteos: ”Trofeearvostelu” 2014, toim. Veli Lappalainen, Ilkka Ala-Ajos ja Kaarlo Nygren)
Koululla oli muutakin nähtävää
Mittaustapahtumalla oli rauhalliset puitteet vuonna 1901 perustetun Vesilahden Krääkkiön kyläkansakoulun alakerroksessa. Tutkintomestari Risto Komun pian avautuva yksityisnäyttely loi museaalisesti erinomaisen taustan juuri valkohäntäpeuran trofeearvioinnille.
Koululuokkaan on kerätty kymmenittäin ko. lajin sarvia ja kalloja. Asianmukaiset paikkansa ovat saaneet lisäksi lukuisat hirvensarvet, erilaiset täytetyt petolinnut sekä varislinnut. Merirannikon linnustoa edustaa mm. riskilä.
Suomen pikkupetoja ja jyrsijöitä on sekä täytettyinä että kalloina vitriineissä. Lisämausteina on muutamien, jopa harvinaisten, turkiseläinten nahkoja sekä jokunen eläinaiheinen taideteos.
Risto Komun oma historia metsästyksen tutkintomestarina, rengasstajana, riistantutkijana ja valkohäntäpeuraan lajina keskittyneenä olisi oman pitkänkin juttunsa arvoinen. Joitain välähdyksiä ja herkullisia anekdootteja uran varrelta toki kuultiin keräily/näyttelysalin muuten hiljaisessa ympäristössä. Kyseinen näyttely – asiantuntevasti opastettuna – sopisi mainiosti osaksi minkä tahansa oppilaitoksen
luonnontieteen opetusta.
Arviointituomari Veli Lappalainen totesikin, että pelkästään näyttelytilassa olleiden valkohäntäpeurojen trofeemäärästä saisi kuka tahansa tohtoriksi väittelevä valmista tutkimusaineistoa. Samassa yhteydessä tuomaristosta arveltiin omana käsityksenä, että tätä yleisintä riistaeläinlajia on tutkittu yhä suhteellisen vähän verrattuna moniin muihin vastaaviin riistalajeihin.
Teksti: Ahti Granat
Kuvat: Ahti Granat
Viimeisimmät kommentit