Montesquieun paroni Charles-Louis de Secondat eli tutummin paroni Montesquieu tunnetaan yhtenä oikeusvaltioajattelun isänä. Teoksessaan ”Lakien henki” (1748) kunnon paronimme teki sittemmin kaikissa tosidemokratioissa itsenä läpi lyöneen
erottelun kolmen valtiomahdin kesken: Lainsäädännön, lainkäytön ja hallitusvallan tulee olla riippumattomia toisistaan.
Erityisesti oikeuslaitoksen riippumattomuutta on pidetty oikeuslaitoksen kulmakivenä. Montesquieu ei lukeutunut varsinaisesti liberaaleihin, mutta liberalismin nousu Euroopassa nosti hänen ajatuksensa kehityksen kärkeen sekä politiikassa,
oikeudenhoidossa että taloudessa.
Kun Suomi vuosisataisen yksinvaltiuden jälkeen itsenäistyi 1917, oli Suomen valtiomuoto rakennettava alusta lähtien ja tuotava se samalla eurooppalaiselle tasolle. Tehtävän otti suorittaakseen K.J. Ståhlberg. Hän oli tiukan tasavaltalainen ja vastusti
määrätietoisesti mm. hanketta tehdä Suomesta kuningaskunta Hessenin prinssi Kaarlen johdolla. Jos kuningashanke olisi toteutunut, Suomeen olisi epäilemättä syntynyt sangen keskitetty valtajärjestelmä, jollaista prinssi arvosti.
Ståhlberg kirjoitti Suomelle uuden hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen. Arvostettuna lakimiehenä hänen merkittäviä tavoitteitaan oli Montesquieun hengessä turvata oikeuslaitoksen riippumattomuus. Mitään uutuuksia Suomeen ei siis tuotu.
Siirrettiin vain Suomi kerralla osaksi demokraattista Eurooppaa.
Oikeuslaitos on ollut olemassa – jossakin muodossa – tuhansia vuosia. Järjestelmästä riippumatta on ollut pakko ratkoa ihmisten välisiä riitoja ja tuomita rikoksista rangaistuksiin. Oikeusvaltio toi 1700-luvulla aikaisempaan ratkaisevan
täydennyksen. Oikeusvaltion tuli antaa kansalaiselle suojaa myös julkista valtaa (usein mielivaltaa) vastaan. Tässä suomalainen oikeusvaltio on onnistunut koko lailla hyvin. Poikkeuksena on ainoastaan 1930-luku, jolloin Lapuan liikkeen ääriainekset
olivat suistaa Suomen oikeuslaitoksen surkuteltavaan haaksirikon tilaan. Mutta Suomi suoriutui kiirastulesta, kiitos oikeusvaltioon uskoneiden valtiomiesten, esimerkkeinä P-E. Svinhufvud, J.K.Paasikivi ja Väinö Tanner.
Toinen oikeusvaltiota järkyttänyt tapahtuma oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Siihen emme itse olleet syypäitä, mutta se muistettakoon esimerkkinä siitä, miten hauras on oikeusvaltio silloin, kun valtakunta joutuu isojen pelinappulaksi. Oikeusvaltion nurkkakivet ovat sen jälkeen olleet vakaasti paikoillaan. Mutta itse oikeusvaltion rakennukseen on saatu tärkeä lisä. Kun Suomi ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (1989) ja kun saimme uuden perustuslain (2000), oikeusvaltiorakennuksemme sisustettiin uudestaan. Se sisään tuotiin nykyaikaisen demokratian ydinsisältö. Onkin puhuttu demokraattisen oikeusvaltion syntymisestä.
Mitään siitä, minkä K.J.Ståhlberg kirjoitti kohta 100 vuotta sitten, ei ole rapautunut pois. Mutta suomalainen oikeusvaltio on saanut humaanisuutta, ihmisarvoista elämää ja yhdenvertaisuutta vakaasti puolustavan sisällön.
Jos tekee mieli punnita suomalaisen oikeusvaltion nykyarvoa, on syytä vilkuilla ympärillään vellovaan maailmaan. Miltei päivittäin luemme ihmisoikeuksien loukkauksista. Silloin kannattaa muistaa Urho Kaleva Kekkosen sanat, ettei pidä olla
muiden maiden asioissa tuomari, vaan pikemminkin lääkäri. Se oivallus kantaa pitkälle, kun uskoon itseensä ja tässä tapauksessa oikeusvaltion kestävyyteen.
Suomi onkin tehnyt kokoisekseen maaksi hyvää työtä levittääkseen presidentti Martti Ahtisaaren jalanjäljissä oikeusvaltioideologiaa esimerkiksi entisen Neuvostoliiton reunavaltioihin. Pikaisia muutoksia maailmalta tuskin voi odottaa,
mutta toivokaamme, että sitkeä työ jossakin vaiheessa palkitaan.
Aulis Aarnio
Professori, OTT
Kangasala
Viimeisimmät kommentit