Ihmisten seurassa ilman sanoja

Jotakin on pielessä. Seison Vätäräisentiellä odottamassa Birgitan kirkkovaelluksen alkua, eikä seuranani
ole kuin elämänsyömä varis, joka sekin pian valahtaa siivilleen ja katoaa. Soitto pastori Salla Munukalle paljastaa, että Vanattarasta lähtevä ryhmä on yhdistetty Nurmen ryhmään sairastapauksen vuoksi.

Hiljainen kirkkovaellus lähti liikkeelle Nurmen rukoushuoneelta hiukan epävakaisessa säässä. Kuva: Annika Eronen

Harmittaa oma tyhmyys. Miksi en varmistanut asiaa? Ei sinne Nurmelle enää ehdi, he ovat kuitenkin jo menneet menojaan. Päätän kuitenkin yrittää. Ilahdun suuresti, kun saavun Nurmen rukoushuoneelle. Siellä he vielä ovat, pihassa, koko ryhmä!

Ilma tuntuu korennonkevyeltä hengittää, tie alla on pehmeä, koira haukahtelee kauempana terävästi. Tämä ryhmä vaeltaa hiljaisuudessa, sanoja ei käytetä. Asetun kävelemään ystävällisennäköisen, pitkän ja hoikan miehen viereen ryhmän hännille. Mitäköhän tuo toinen minusta ajattelee? Saako vieressä kävellä vai haluaisiko hän mieluummin kävellä yksikseen?

Ei hän minua poiskaan aja, joten jään. Miten vaikealta aluksi tuntuu, kun ei voi kysyä mitään, miten merkillisen olon sanattomuus tekee. Outoa, tyhjää, kiusallista. Mutta vain hetken aikaa. Kun on kävelty tunnin verran, ei sanoja enää kaipaa. Ryhmä pysähtyy Lahdenkyläntien uimarannalle. Sade vihmoo oksia, kun Kaija Jerkku lukee ääneen psalmin. ”Sinun
silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.” Lohdullisia sanoja, vaikka seisoisikin rajalla. Ei koskaan oikein sisällä, muttei täysin ulkonakaan. Matka jatkuu kohti Saarikonmäen laavua. Miten pitkälti on jo kävelty, miten paljon on vielä matkaa? Mutta miksi se on niin tärkeää, perillepääsy, saavutus? Taas yksi suoritus?

On taivallettu kaksi tuntia. Muiden seurassa oleminen ei ole pitkään aikaan tuntunut näin helpolta. Ryhmästä on tullut jo tässä ajassa tärkeä. Ovatko kaikki koossa, kuuleeko Juha-Ilmari varmasti takaa tulevan auton? Miten käy Ritvan, joka lähti hakemaan ryhmälle lisää evästystä ystävänsä luota? Saako hän vielä meidät muut kiinni? Hidastellaan. Odotellaan. Sieltä hän tulee, matka jatkuu.

Ei tarvitse tehdä kehenkään vaikutusta, ei kertoa mitään, ei kysellä. Ja miten paljon puhe vie pois hetkessä läsnä olemisesta. Saarikonmäen metsässä puiden vehreys huokuu päälle, juurakoiden mukurat painautuvat terävinä kengänpohjiin. Vatsassa kiemurtavan nälkäkin tuntuu piinaavammalta, mutta jatkuva huolien pyörittely pään sisällä on jäänyt. Keskityn askeliin, rytmiin. On sovittu, että matkani loppuu Saarikonmäen laavulle, jossa sattumalta on juuri sytytetty nuotio valmiina.

–Katsokaa nyt, miten Taivaan isä pitää meistä huolta, Ritva Ihatsu toteaa onnellisena valmista nuotiota katsellessaan.

Saarikonmäen laavulle saavuttiin kahden tunnin kävelyn jälkeen. Siitä matka jatkui kohti Lempäälän kirkkoa. Kuva: Annika Eronen

Tämä saa minut mietteliääksi. Aikana, jolloin ihmisarvo helposti mitataan rahassa ja omaisuuden määrässä, riittää yksi nuotio tekemään pirteän eläkeläisnaisen näin kiitolliseksi. Savu kiemurtaa käärmeenä ylöspäin, kun vaeltajat syövät eväitään nuotion äärellä. Eron hetki on haikea. Jos sittenkin, jos jatkaisin mukana loppuun saakka?

Polvivammaa ei ole syytä ärsyttää liikaa. Annan heidän mennä. Seuraavana päivänä soitan Päivi Perkolle, jolle Birgitan kirkkovaellus on tuttu useiden vuosien ajalta. Tämä oli kuitenkin hänelle ensimmäinen hiljainen vaellus.

– Mukana oleminen oli miellyttävä kokemus, hän kertoo.

– Olen osallistunut myös retriitteihin ja hiljaisuus on minulle luonnollista.

Perko miettii, miten nykyaikana monen ihmisen työ on henkistä, ei niinkään fyysistä.

– Keho kulkee siinä sivussa mukana, siihen ei juuri kiinnitetä huomiota, hän kritisoi.

Samalla tavalla päämääräkeskeisyys vaivaa yhteiskuntaa. Mielessä on koko ajan saavutus, ei itse matka.

– Hetkessä läsnä olemista voi kuitenkin opetella esimerkiksi juuri vaeltamalla, Perko toteaa.

– Tai sitten sitä voi oppia muilta ihmisiltä. Itse olen oppinut hetkessä elämistä omalta lapseltani, joka on lievästi
kehitysvammainen. Olen oppinut häneltä muutenkin todella paljon.

Tässä vaiheessa olen jo saanut tietää, että pitkä, hoikka mies, jonka vierellä kävelin, oli toinen hiljaisen vaelluksen vetäjistä, Jarmo Ihatsu. Soitan vielä hänelle ja kyselen, miten ryhmän loppumatka sujui.

– Kaikki meni hyvin, hän vastaa.

– Perillä Lempäälän kirkolla olimme neljän aikoihin ja seurakuntatalolla odotti keittolounas.

Väkeä sen sijaan oli kaiken kaikkiaan mukana kituliaammin kuin edellisvuonna. Ehkä siihen vaikuttivat päällekkäiset tapahtumat, ehkä tiedotus, ehkä sateen uhka. Mukavaa oli silti.

– Tässä kokee sellaista yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa, joka on monelle tärkeää, Ihatsu miettii.

Birgitan kirkkovaellus järjestetään vuosittain yhteistyössä lähiseurakuntien kanssa.

Teksti: Annika Eronen