Laitosasukkaan ihmisoikeudet

Aikanani johtaessani vanhuspalveluita, työllemme oli asetettu tavoite; lämpöä, läheisyyttä, tukea ja turvallisuutta. Himminkodon suunnittelussa lähdettiin ajatuksesta; tässä talossa ihminen voi elää omannäköistä elämäänsä voimavarojensa mukaan loppuun saakka. Ymmärsimme, että elämän viimeinen neljännes oli sen loppuunsaattamisen aikaa ja siksi palvelu- ja hoitotyö vaati erittäin paljon hienovaraista ja elämäntäyteistä suhtautumista.

Himmi suunniteltiin kodiksi; omat huoneet jonne voi tuoda omat tavaransa eli pieni viite minun omaan elämääni seurasi minua. Emme eristäneet asukkaita menneisyydestään vaan kaikella tavalla yritimme tukea ystävyyssuhteita joita kotikylille jäi vaikkapa ystäväpalvelun ja diakoniapiirien kautta, olemalla myös itse toreilla ja turuilla yleisesti näkyvissä. Ja huonokuntoisia silloinkin asukkaamme olivat!

Mitä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut kun omaisilta kuulen sellaisia tarinoita joita kuuna kullan valkeana ei vanhustenhoitolaitoksesta pitäisi kuulua. Lempäälässä. Ymmärrän, että laitosvaihe on tänä päivänä ajallisesti paljon lyhyempi kuin ennen johtuen kotihoitotavoitteisuudesta. Tämän vuoksi monikaan ei enää tuo siinä määrin kalusteitaan
mukanaan mutta pieniä asioita kuitenkin. Jos henkilökunta vetoaa että ei ehditä esimerkiksi siivoamaan ja siksi estetään vaikkapa valokuvien mukana tuominen, on voitava miettiä mistä moinen johtuu. Olisiko kuitenkin enimmäkseen kyse asenteesta.

Tämä on johtajiston asiaa. Johtajiston velvollisuus ja vastuu on seistä vanhan ihmisen ja omaisten rinnalla, kehittää työtä, opastaa ja ohjata henkilökunnan toimintaa asetettujen tavoitteiden mukaisesti.

Ennen esimerkiksi osastoapulaiset, jotka huolehtivat kaikkinaisesta peruspalvelusta osastoilla, kuuluivat muuhun henkilöstöön oleellisesti. Siivous ei ollut mitoitettu rutiinityö, vaan jokaiselle asukkaalle suotu perusoikeus missä myös asukas otettiin huomioon; elettiin hänen kanssaan. Monesti juuri osastoapulaiset olivat niitä keskustelukumppaneita jotka hääriessään huoneessa juttelivat ja kuuntelivat asukasta. Nyt työ on organisoitu; siivous ja peruspalvelut on yhdistetty
terveyskeskuksen kanssa. Jokainen ymmärtää, että sairaalaosaston siivous vaatii erilaiset työ-otteet kuin vanhusten asuinyksikkö! Tässä viitekehyksessä omat valokuvat varmaan ovatkin liikaa ja este työlle.

Ymmärretäänkö tänä päivänä vanhustenhoidon oma-arvoisuus ja erilaisuus sairaanhoitoon nähden. Laitoshoitoon tullaan erittäin huonokuntoisina, onhan kotihoidossa rimpuiltu viimeiseen saakka. Mutta ei raihnaisuus ja huonokuntoisuus merkitse sitä että vanhuksesta pitää tehdä potilas. Vanhuksen elämään kuuluu mitä suurimmassa määrin nauru, ilo ja tunteet. Kyllä ne krempat siinä perässä tulevat; mutta on hoidettava tietenkin. Kuitenkaan se ei saa olla laitoshoidon ydintehtävä.

Olen puolustanut tehostettuun palveluasumiseen siirtymistä toivoen sitä kautta ihmisen oman elämän oikeuden turvaamista, sillä nyt se on kadoksissa. Tavoitteen saavuttamiseksi pitää kuitenkin tehdä lujasti asennemuokkaustyötä niin että henkilökunta ymmärtää työnsä tavoitteen ja kykenee muuttamaan työskentelytapojaan. Todellinen asiakaskeskeisyyteen pääseminen vaatii paljon arjessa tapahtuvaa koulutusta ja johdon taholta esimerkin näyttöä ja lujaa kättä tähän
tavoitteeseen ohjaamisessa. Nyt ei ole hyvä.

p.s. Katsokaapa vähän sitä ennen niin kaunista suihkulähdepihaa, missä kesäisin vietettiin monia hauskoja kahvihetkiä hattujuhlineen ja Eetu-pellevierailuineen, paistettiin muurinpohjalettuja ja vappuna myytiin munkkeja ja simaa!

Tässä kirjoituksessa ei nyt ole kyse: happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Maikki Hämäläinen – Ylikahri
vanhus itsekin

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>