Miksi naiset aina rakastuvat Renaulteihin?

Ensimmäistä autoa ei unohda koskaan

Oikeastaan minun piti ostaa horisontti eli Talbot Horizon. Mutta minusta tulikin Renault 9TC:n omistaja.

Oli joulukuu vuonna 1992. Olin edellisenä kesänä saanut ajokortin, ja pankkitilillä polttelivat kyläkaupan kassatyttönä tienatut markat. Halusin ostaa ensimmäisen ikioman autoni.

Isä oli koko syksyn ajan yrittänyt jäähdytellä autokuumettani. ”Ei, ei ja ei. Auto on kallis, bensa on kallista ja auton korjauttaminen se vasta kallista onkin. Sitä paitsi autoilu on vaarallista. Entä jos ajat kolarin?”, hän paasasi.

Lopulta isä taipui. Hän selaili Keltainen Pörssi -lehtiä ja löysi ilmoituksen, jonka mukaan Marttilassa oli myytävänä 4 000 markalla vähän ajettu horisontti.

”Siinä on ainakin tonni tinkivaraa”, isä päätteli ja tarttui lankapuhelimen luuriin. Auton myyjä, ratamoottoripyöräilijä Erkka Korpiaho oli siihen aikaan aloitteleva autokauppias ja osasi kehua horisonttia sen verran vakuuttavasti, että ennen pitkää ajoimme isän tummansinisellä Lancia Dedralla kohti Marttilaa.

Isä pettyi horisontin kuntoon, eikä auto minuakaan houkutellut. Tiesin kyllä horisontit, nuo sorateillä kolisevat ja pomppivat koirankopit, joissa seuraava vaihde arvottiin pitkällä vaihdekepillä.

Korpiaho huomasi nyrpeät ilmeemme ja riensi lohduttamaan: ”Ei hätää, minulla on muitakin hyviä vaihtoehtoja.” Hän kaivoi jostakin ladosta esiin mulkosilmäisen Fiat Ritmon. Ei tullut kauppoja siitäkään, sillä isäni on aina suhtautunut epäluuloisesti Fiateihin ja minusta Ritmo näytti vain yksinkertaisesti rumalta.

Mutta kauppamies ei luovuttanut: ”Olisi minulla vielä kullanvärinen Renault 9TC, vuosimallia 1982 ja ajettu vain 110 000 kilometriä. Mutta hinta on sitten kymppitonni, eikä siinä ole enää tinkivaraa.”

Isä epäröi, mutta minä innostuin heti. Ystävälläni oli käytössään vaaleansininen Renault 9, jonka takaikkunassa oli tarra ”Renault, Mon Amour”. Olin joskus saanut ajaa hänen autoaan, ja minun mielestäni renulla oli tosi mukava ajaa. Vaihteet menivät hienosti päälle, kyyti oli pehmeää ja miellyttävää ja isoista ikkunoista näki hyvin joka suuntaan.

”En minä oikein tiedä, onko noista relluista mihinkään… Sitä paitsi se on aivan liian kallis”, isä hannasi vastaan, kun suuntasimme katsomaan ranskalaisen insinööritaidon riemuvoittoa.

Mutta niin siinä vain kävi, että myöhään samana iltana ajoimme kotiin kahdella autolla. Minulla oli ensimmäinen oma auto, ja olin 7 500 markkaa köyhempi.

Isä oli käyttänyt tinkimiskeinona vakiokonstiaan, kauppakumppanin uuvuttamista pitkällä väsytystaistelulla. Korpiaho ei lopulta enää viitsinyt jankata hänen kanssaan, vaan liukeni jonnekin asioilleen. Kaupan hoiti loppuun hänen veljensä, joka otti setelinipun vastaan ja laati paperit.

Minä ja ensimmäinen autoni Renault 9TC kuvattuna heinäkuussa 1997. Vuonna 1982 rekisteröity Renault oli ensimmäiset 10 vuotta käytössä varsinaissuomalaisella miehellä, jonka jälkeen se päätyi minulle autokauppiaan kautta vuonna 1992. Autolla lakattiin ajamasta vuonna 1998. Kuva: Sanna Suonpää

Voi, kuinka rakastinkaan Renaultiani! Oma auto merkitsi vapautta, itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Eivät minua harmittaneet ne pari yllättävää korjaamokäyntiäkään, jotka saivat isän jupisemaan, että ”ei olisi kannattanut ostaa rellua”.

Kun olin ajellut puoli vuotta yksin renullani, tapasin nykyisen mieheni. Hän oli (ja on edelleen) volkkarimies, mutta otti kuitenkin hovimekaanikon viran vastaan. Aivan ensimmäiseksi hän huomasi, että moottorista oli öljy melkein lopussa. Siitä alkoi hänen uransa Renault-huoltajana.

Lämmityslaite tuntui huonolta, ja ikkunat tuppasivat huurtumaan sisäpuolelta. Lopulta mieheni huomasi, että joku aikaisempi korjaaja oli asentanut vesipumpun letkut väärin päin. Sen lisäksi myös puhallin oli laitettu pyörimään väärään suuntaan. Kun nämä virheet korjattiin, lämmityslaite alkoi toimia hienosti.

Kerran talviliukkailla ajoin Renaultin Punkalaitumentiellä katolleen. Kun autoa kiskottiin traktorilla ojasta, en tajunnut ollenkaan olla kiitollinen siitä, että selvisimme kolarista naarmuitta. Itkin vain lyttyyn mennyttä kattoa ja rutussa ollutta ovea.

Olisi varmaan ollut järkevintä viedä ryttääntynyt ranskalainen suosiolla romuttamolle, mutta mieheni vaihtoi siihen ehjän katon ja oven. Kun appiukko, ammatiltaan automaalari, vielä maalasi auton, niin siitä tuli entistä ehompi.

Ajoimme renullani vuoteen 1998 saakka, jolloin mieheni lopulta kyllästyi kärjellisen sytytyksen ainaiseen rassaamiseen ja 1,1-litraisen moottorin laiskaan menoon. Hän osti käyttöautoksi saksalaisauton, ja minun ikääntynyt ranskalaiseni poistettiin rekisteristä ja hylättiin vanhempieni ladon nurkalle Urjalaan.

Olen kuitenkin vielä 2000-luvullakin saanut ajaa Renaultilla, sillä vuonna 2001 mieheni osti meille vara-autoksi sinisen Renault 9GTS:n. Se oli uskollinen kulkupelini monilla juttukeikoilla Vesilahdessa ja Lempäälässä vuoteen 2008 saakka. Vuonna 1983 rekisteröity sininen rallimalli-renu on meillä tallella vieläkin.

Renault 9TC helmikuussa 2017. Vanhassa myyntiesitteessä kehuskellaan, että ”Renault Ysin vankka rakenne on suojattu korroosiota vastaan jo valmistusvaiheessa. Ysi kestää.” Kuva: Sanna Suonpää

Vuodet seurasivat toisiaan, kullanvärisen Renaultini katto painui yhä enemmän notkolle ja kaunis, metallihohtoinen maalipinta peittyi yhä lisääntyvään likaan, homeeseen ja sammaleeseen. Konehuone alkoi hapettua, ja aivan auton kyljessä kasvoi jo isoja pajuja ja lepänvarsia.

Kun kävin lasten kanssa mummolassa, menimme toisinaan kävelylle metsämakasiinille. Siellä harmaan ladon nurkalla seisoi alakuloisena vanha autoni, joka jälkikasvua kovin ihmetytti. ”On se äidin auto kyllä aika huono. Eikö äiti sulla tosiaan ole tämän parempaa autoa”, lapset kyselivät.

Oli kurjaa katsella autoni alennustilaa. Siitä oli kiskottu jo irti bensatankki, laturi, rattilukko ja ties mitä muuta. Toivoin salaa, että kunpa tulisi joku prinssi, joka raivaisi pois nämä ympärillä rehottavat pusikot ja herättäisi autoni Ruususen unestaan.

Ja uskokaa tai älkää, ihmeitä tapahtuu. Vielä on innokkaita, ylioptimistisia autoharrastajia, jotka kiskovat muiden hyljeksimiä romuja latojen nurkilta. Minun renuni pelastajaprinssi saapui viialalaisen, lähes viisikymppisen Renault-harrastajan muodossa kesällä 2014. Kutsuttakoon häntä tässä vaikka Pasiksi.

Pasi osti renun Huuto.netin kautta 80 eurolla. Hän kertoi heti alkajaisiksi, että aikoo laittaa auton ajokuntoon. Niinpä isäni kaatoi raivaussahalla pusikon ja kiskoi renun traktorilla pois horsmanvarsien keskeltä. Paikalle jäi tyhjä läntti, jossa ei ollut 15 vuoteen kasvanut mitään.

”Varaosa-autoksi taisi mennä. Ei sitä enää kuntoon saa”, isä arveli, kun ensimmäistä autoani hinattiin pois pihasta toisella vanhalla Renaultilla.

Kului kaksi ja puoli vuotta. Ehdin jo melkein unohtaa koko asian, kunnes viime helmikuussa
sähköpostiini tupsahti yhteen pötköön kirjoitettu viesti, jossa luki: ”moi renu on ajossa haluatko nähdä sen t: pasi”.

Sovimme, että Pasi tulee näyttämään autoa meidän luoksemme Vesilahden Kirkonkylään. Pelkäsin, että pihaan kaartaa se sama säälittävä, rähjäinen haamu, jota olin katsellut metsämakasiinin nurkalla. Mutta sieltä tulikin vanha tuttu autoni, yhtä hienona ja pirteänä kuin vuonna 1992.

Pasi oli lisännyt puuttuvia osia ja vaihtanut huonokuntoisia tekniikkaosia, mutta perinteikäs työntötankomoottori oli kuitenkin alkuperäinen. Auto oli joka puolelta puhdistettu, ja pinttyneen lian alta oli löytynyt hyväkuntoinen maalipinta. Renu oli uutena niin hyvin ruostesuojattu, että se oli edelleenkin tervepeltinen.

Ratti on vaihdettu, mutta muuten Renaultin sisätilat ovat samanlaiset kuin 1990-luvulla. Penkinsuojat kätkevät alleen alkuperäiset vaaleat penkit. 1980-luvun alussa painetun automainoksen mukaan ”ysin etuistuinten rakenne on suorastaan vallankumouksellinen”. (Kuva on otettu viime helmikuussa.) Kuva: Sanna Suonpää

Kun auto oli perusteellisesti tutkittu ja valokuvattu, Pasi sulloutui takaisin kuskin paikalle. Yli 190-senttisillä miehillä ei ole renu ysissä mukavat oltavat, kun polvet ovat melkein suussa ja päälaki hipoo kattoa. Pasi käynnisti auton ja ajoi pois pihasta.
”No, joo. Kyllähän se kulki tosi vähällä bensalla eikä ruostunut millään. Mutta on se niin turvaton liikenteessä ja hyytyy jo pieneenkin mäkeen. Ei tuollaista voi enää käyttöautona pitää”, mieheni yritti vetää minua maan pinnalle.

Minä jäin pihalle seisomaan ja katselin niin kauan, kun viimeinenkin pilkahdus kullanvärisestä Renaultista hävisi puiden taakse. Mietin, että miksi useimmat autot ovat vain läjä elotonta peltiä, muovia ja metallia.

Mutta joitain autoja ei unohda milloinkaan.

Teksti ja kuvat: Sanna Suonpää
Vesilahdessa asuva kirjoittaja ajaa nykyään olosuhteiden pakosta saksalaisvalmisteisella autolla.

 

 

Yksi kommentti

  1. Vivikka Monto

    Ei unohda ei ekaa autoaan. Tosi kivasti kirjoitettu juttu. Eka oma autoni oli Zastawa. Sitä piti pakkasilla polkea käyntiin niin, että taatusti naapurit heräsivät kun lähdin töihin ennen viittä aamulla. Pahoitteluni naapureille. Mutta aina se silti lähti käyntiin.

    Vastaa

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>