Nuorelta meni neljä vuotta oman polun etsimisessä

”En halunnut noudattaa muiden sääntöjä”

Mia Riikonen sanoo, että hän kokee hukkaamistaan neljästä vuodesta alemmuudentunnetta. Toisaalta nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaksi keväällä valmistuva Mia voi peilata omia valintojaan ja niiden seuraamuksia muun muassa nuorisotyössä. – Tärkeintä on pysähtyä kuuntelemaan ja välittämään.

Mia Riikonen sanoo, että hän kokee hukkaamistaan neljästä vuodesta alemmuudentunnetta. Toisaalta nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaksi keväällä valmistuva Mia voi peilata omia valintojaan ja niiden seuraamuksia muun muassa nuorisotyössä. – Tärkeintä on pysähtyä kuuntelemaan ja välittämään.

Lempääläläinen Mia Riikonen, 21, oli muutama vuosi sitten aikamoinen haaste vanhemmilleen ja opettajille. Suurin tuulimylly, jota vastaan Miia nelisen vuotta taisteli, oli kuitenkin hän itse.

–        Olen aikalailla entinen syrjäytynyt nuori. Tipuin koulumaailmasta ja työt eivät oikein maistuneet. Lintsaaminen, tupakka ja alkoholi olivat tärkeämpiä, hän kertoo.

Mia kelaa takaisinpäin aikaan, jolloin hänen elämänsä oli yhtä kapinaa. Kun kelaamiset on kelattu ja hänen katseensa kääntyy haastatteluhetkellä päivähoidossa olevan lapsensa Jasperin valokuvaan, ei Mia voi muuta kuin nielaista palan kurkustaan.

–        Toivottavasti kaikki menee hyvin. Muuta en voi, kuin tehdä parhaani, hän luotaa lapsensa tulevaisuutta.

Olla vain kovis, jotta joku välittäisi

Mian erkaantuminen ikäisilleen määrätystä arjesta alkoi pikkuhiljaa peruskoulun kahdeksannella luokalla Sääksjärven koulussa.

–        Lintsasin ensimmäisen kerran matikan tunnilta. Sen jälkeen poissaolot lisääntyivät, aloin häiritä tunnilla, en lukenut läksyjä, mikään ei kiinnostanut. Halusin olla kovis.

Samaan aikaan Miialla tuli kotona jatkuvasti riitaa vanhempien kanssa. Hän alkoi karkailla kotoa kavereiden luokse. Koulunkäynti ei kiinnostanut.

–        Lintsatessa oli tavallaan vapautunut olo, kun ei ollut koulua riesana. Toisaalta olin turhautunut, että tuleeko minusta yhtään mitään, Mia muistelee.

Miaa kiinnosti kavereiden kanssa juhliminen. Tupakka ja alkoholi maistuivat, mutta koskaan huumeet eivät olleet kuvioissa.

–        Yksi kavereistani asui lähellä ja olin hänen luonaan paljon öitä ja kävin sieltä käsin yläastetta, jos kävin. Kaverini vanhemmat eivät aina olleet tietoisia meidän kuvioistamme. Omat vanhempani eivät tienneet, missä olin. Lähetin heille vain tekstiviestejä, että “ei ole hätää, en tule kotiin”.

Mian suhtautuminen koulutyöhön ei jäänyt huomaamatta koulultakaan. Lintsarille ja häirikölle on jäänyt mieleen luokanvalvoja Kati Raski. Hän tuntui Mian mielestä tuossa vaiheessa ensimmäiseltä aikuiselta, joka vähän edes yritti kuunnella ja ymmärtää.

–        Jämäkkyydellään ja iloisuudellaan hän pönkitti eteenpäin. Kati puuttui poissaoloihini ja otti yhteyttä kotiini.

Mia myöntää, että koviksena olo oli raskasta.

–         Sitä odotti koko ajan, että joku oikeesti huomaisi. Odotin ymmärrystä ja kuuntelua. Vaikka en ikinä puhunut pahasta olosta enkä avautunut, niin toivoin kuitenkin, että joku oikeesti huomaisi pahan oloni.

–        Kävin pari kertaa kuraattorilla. Terveydenhoitaja antoi päänsärkylääkettä, mutta luokanvalvoja-Katin kanssa pystyin keskustelemaan.

Kova paikka hakea apua

Kahdeksannen luokan jälkeen Mia siirtyi Hakkarin kouluun. Tarkoitus oli aloittaa puhtaalta pöydältä. Alku menikin hyvin, mutta sitten yhtenä aamuna Mia myöhästyi koulusta kolme tuntia. Kohdalle sattui myös pari opettajaa, joiden kanssa kemiat eivät oikein kohdanneet.

–        Tuntui, että mulla oli joku huomiolappu otsassa. Onneksi koululla oli pari hyvää ystävää, jotka tukivat ja auttoivat minua. Koulu alkoi mennä suunnitelmien mukaan.

Mia kävi laskettelurippikoulun ja sai sieltä paljon ystäviä.

–        Ei se ripari minua paljoa rauhoittanut, vaikka sitten olinkin Lempäälän seurakunnan toiminnassa mukana. Sekään ei estänyt minua hengailemasta.

Tilanteet ajautuivat siihen, että koulusta otettiin jälleen yhteyttä Mian kotiin. Oli aika hakea apua. Perhe kääntyi kunnan sosiaalitoimen puoleen, jotta perheessä ymmärrys toinen toistaan kohtaan kasvaisi.

–        Perheemme oli ensin sosiaalitoimen lastensuojelun asiakkaana ja sitä kautta pääsin etsivän nuorisotyön piiriin. Keskustelut siellä ja sosiaalitoimessa auttoivat ja selkeyttivät tilannettani ja auttoivat minua ja vanhempiani ymmärtämään toisiamme.

–        Sosiaalitoimen lastensuojelun asiakkaana olo ei todellakaan merkitse sitä, että siinä mietitään lapsen huostaanottoa. Kun huostaanottoon päädytään, on perheessä täysin erilainen tilanne kuin minulla. Minulla on aina ollut hyvä koti.

Mia painottaa, että apua kannattaa hakea ja sitä kannattaa ottaa vastaan.

–        Avun hakeminen on ollut varmasti myös vanhemmilleni kova paikka, mutta he ovat ajatelleet vain minun parastani, hän toteaa.

Alemmuudentunnetta, jäljessä muista

Peruskoulun jälkeen Mia pääsi opiskelemaan Pirkanmaan ammattiopistoon turvallisuusalaa. Opiskelu tuntui kuitenkin pakkopullalta eikä siihen ollut motivaatiota.

– Oli vaikea keksiä, mitä isona haluaa tehdä. Urheiluopistoon oli hinku, sillä lapsuudessa olin kova urheilemaan. Myös metalliala kiinnosti ja sain sinne paikan. En koskaan kuitenkaan aloittanut siellä, koska koin, että haluan vielä yrittää turvallisuusalalla. Ja siellä tie sitten loppui lyhyeen.

– Olin kouluaikana jossain vaiheessa tutustunut myös pintakäsittelyalaan, ja se olisi kiinnostanut. Melkein pääsinkin opiskelemaan, mutta minun olisi pitänyt pyrkiä seuraavana syksynä alkaviin opintoihin. Kokeilin myös lukiota. Kävin muutamalla tunnilla, mutta siihen se jäi.

Tänä keväänä Mia Riikonen valmistuu nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi Kankaanpään ammattiopistosta. Hän aloitti tutkinnon opinnot Jämsässä. Muutimme perheen kanssa sieltä ensin Poriin, josta äitiysloman jälkeen palasimme Jämsään vuodeksi. Sieltä muutimme Kankaanpäähän viimeiseksi opiskeluvuodeksi. Hän haaveilee jatkaa opintojaan vielä fysioterapeutiksi.

–        On minulla ajoittain vieläkin sellainen olo, että olen pudonnut kelkasta. Alemmuudentunteessani mietin, että en ole edelleenkään siellä missä minun pitäisi olla, sillä valmistun minua kolme vuotta nuorempien kanssa. Ikäiseni ovat olleet samaan aikaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Hän hyväksyy kuitenkin tilanteensa.

– Minulla on ollut huonoja valintoja nuoruudessa. Nyt menee hyvin. Syksyllä olin lastensuojelulaitoksessa työharjoittelussa ja siellä huomasin, että minulle oli työssäni apua omasta menneisyydestäni. Ymmärsin siellä myös omia valintojani ja itseäni.

– On erittäin hyvä, että lapselle ja nuorelle asetetaan rajoja. Jos niitä ei ole, ei nuorella ole mitään, mihin tähdätä eikä turvattua polkua aikuisuuteen.

Armeijan harmaat odottavat

Keväällä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi valmistuva Mia Riikonen saa alansa kesätöitä todennäköisesti Suodenniemeltä. Sitä ennen hän menee kevään ajaksi Niinisalon varuskuntaan henkilöstön ja varusmiesten liikunnanohjaajaksi.

–        Heinäkuussa aloitan varusmiespalveluksen Niinisalon tykistöprikaatissa. Ehkä jään armeijan palvelukseen.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>