Riparilla seurakunta ottaa kopin

Esikoiseni pääsee kesällä ripille. Olen aivan täpinöissäni. Mielessä siintää jo kaunis heinäkuinen päivä ja juhlat, joissa lapsi saa lähimpien ja sukulaisten jakamattoman huomion.

Vähän tietysti jännittää. Isoja juhlia tulee järjestettyä niin harvoin, mutta eiköhän kaikki suju. Pitkin kevättä olen harjoitellut kakkuja kaikissa mahdollisissa muodoissa. Mikään ei ole ainakaan juustokakusta kiinni.

Henkinen valmistautumiseni juhlaan alkoi oikeastaan jo vuosi sitten. Satuin Vesilahden Narvassa eräillä kesäisillä juhlilla samaan pöytään kahden äidin kanssa, joiden tyttäret olivat juuri käyneet riparin.

Molemmat sanoivat, että lapsen myötä rippikoulu tuli koko perheen elämään. Toinen äiti kertoi syvällisistä keskusteluista keittiön pöydän ääressä. Toisessa perheessä lapsi oli alkanut lauleskella leirillä opittuja hengellisiä viisuja. Laulut veivät vanhemmatkin leirimuistoihin.

Pinnan alla kuplivasta odotuksestani huolimatta meillä ei kevään muutaman riparikokoontumisen jälkeen ole keskusteltu tai lauleskeltu. Ehkä pojat ovat erilaisia. Tai ehkä tunnelmoinnin aika on leirin jälkeen. Ehkä sitä ei tule koskaan. Olkoon niin.

Mitä sitten äitinä odotan varsinaiselta leiriltä? Ilman sarkasmin häivää voin todeta, että 15-vuotiaalle ei enää kannata tarjota omia mielipiteitä, maailmankuvaa tai elämänohjeita. Ei mene jakeluun, ei. Murrosikäisen homma on irtautua vanhemmistaan ja lähteä lentoon.

Siksi olen iloinen ja kiitollinen, että rippikoulu ottaa nuoresta kopin juuri tässä vaiheessa.

Tiedän, että rippileirillä nuoret pohtivat ja keskustelevat paljon. Tiedän, että nykyisin niskan päällä olevien kovien arvojen – rahan, tavaran ja menestymisen pakon – sijaan nuoret saavat aivan muunlaista ajatuksen ruokaa. Luojan kiitos!

Että on oikein eikä heikkoutta olla pehmeä ja ajatella lähimmäistä ja koko luomakuntaa.

Äitinä toivon, että lapseni sisäistäisi sen, että hän Jumalan luomana on kaunis, rohkea, vapaa ja syntynyt voittamaan juuri sellaisena kuin hän on. Mitään ei tarvitse ainakaan liikaa yrittää tai teeskennellä. Armo kantaa. Anteeksi saa aina.

Itse puolestani rukoilen, että oppisin hyväksymään lapseni valinnat. Matkalla aikuisuuteen hän kulkee varmasti eri teitä kuin minä haluaisin. Luojalle kiitos siitäkin.

Varovaisesti rohkenen toivoa, että leirillä lapseni kuulisi hänelle sopivalla tavalla Jeesuksen ristin salaisuudesta. Että ylösnousemuksen ihme todellakin kantaa parin tuhannen vuoden takaa tähän päivään asti. Niin uskomatonta mutta totta. Elämää, jopa vielä parempaa elämää, on luvassa kuoleman jälkeen.

Kun joku muu kuin äiti tai isä kertoo nuorelle nämä asiat, ne ehkä osuvat paremmin. Kenties uppoaa.

Marita Miettinen

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>