Ryhmä pieniä lapsia hytisee ja tärisee. Iho on kananlihalla ja uimapuvuista valuu kylmää vettä. Huulet ovat siniset, vaikka mustikat eivät ole niitä vielä värjänneet. Käynnissä on uimaopetus, jossa harjoitellaan elintärkeää taitoa. Tällainen on muistikuvani lapsuuden uimakoulusta, joka järjestettiin hyisen kylmässä vedessä, eikä ilmakaan ollut lämmin, kuten muissa ajan kultaamissa lapsuuden kesissä.
Mutta kyllä sitä sitten uitiinkin, kun taidon kerran oppi! Äidillä ja isällä oli kova työ saada meidät vesipedoiksi muuttuneet lapset pois uimahallin altaasta, tai kesällä uimarannalta tekemästä varpailla kuvioita aaltojen siloittamaan hiekkaan.
Vaikka veteen pulahdusta pitää edelleen jännittää, on viileä vesi ihana vilvoittaja, kun ilma on helteinen. Ja kyllä uimahallissakin veteen liukuminenkin aina kirpaisee, ennen kuin ensimmäinen altaanväli on uitu lihaksia lämmitellen.
Mutta joskus, jopa koti-Suomessa, vesi on kuin linnunmaitoa, jossa voi kelluskella tuntikausia. Parasta on, kun suussa on snorkkeli ja nenän kautta hengittämisen estää maski. Silloin voi tuntea hetkittäin olevansa itsekin kala – sulavaliikkeinen ja yhtä veden kanssa – vaikka ulkomuoto muistuttaakin enemmän suurta meriahventa kuin parvessa poukkoilevaa makrillia.
Tänä kesänä helteet lämmittivät uimavedet hyvissä ajoin. On mahdollista, että Lempäälän ja Vesilahden useilla uimarannoilla kesäkuun lopussa ja heinäkuussa järjestettävissä uimakouluissa lasten ei tarvitse hytistä. Ja siniset huulet voi käydä hakemassa metsästä. Mutta millä karkotettaisiin nuo hyttyset?
