Maanalainen armeija

Luutuan lattiaa, välillä vesi loiskahtaa lattialle ja suolainen vesi virtaa kasvoilla. Äite tulee sairaalasta, pitää olla puhdasta, ei saa tulla haavaan bakteeria. Mitä bakteeria, niitähän on kaikkialla. Joku on hyvä bakteeri ja joku on paha. Riippuu vähän mistä vinkkelistä asiaa kattelee. Mutta jos haava alkaa punoittaa ja alkaa nousta kuume, on paha bakteeri iskenyt. No toistaiseksi on mennyt hyvin, vain yksi pyörtyminen vessassa ja sitten vedin takaperin puuskuttavan vaimoni sänkyyn ja höpötin, että hengitä rauhallisesti, katso eteesi, katso ylös vaikka toinen on ihan muissa maailmoissa. 

Pyynikillä Jalkasaaressa koulujen päättymistä pitää juhlia, on jo mennyt monta tölkkiä, kaverit on jo huppelissa, panivat sekaan jotain kirpeää, alkaa taju mennä. Minua vedetään ojasta pois, olen kai sammunut, kavereita ympärillä, ei enää naureta. Kysellään, miksi sillä meni taju niin äkkiä. Saapas porukka saapuu paikalle, minua aletaan siirtää telttaan. Oksennan, oksennan. Miksi. Minua yritetään pitää kylkiasennossa, etten tukehtuisi. Vanhemmilleni soitetaan. Minut viedään kotiin. Mitähän vanhemmat.

Istun yksin ja tuijotan ikkunaan. Olen käynyt ulkona ja kaupassa ja saanut jutella kaupan kassan kanssa. Ystävällinen tervehdys, lämmin katse, mitä kuuluu, onko tässä varmaan kaikki. Menen takaisin yksiööni ja istun tutulle tuolilleni, kaikki tälle päivälle on taas tehty. Odotan vain koska alkaa suosikkisarjani ruudussa ja sitten jään tuijottamaan kaikkea sitä mikä tulee sen jälkeen. Muistaako minua täällä kukaan. Ovikello soi. Lähdetäänkö puistoon, mennäänkö katselemaan metsän laitaan heräävää kevättä. Joku tuli. Vaihdan parempaa päälle ja lähdetään. Yhdessä.

Miksei ne anna mun olla rauhassa. Aina joku huomauttaa mun tukasta, korvan nipukasta, änkyttävästä äänestä. Nyt ne taas tulee. Joku ensin, sitten muutkin ja kaikki nauraa. Haluan pois. Kerron opettajalle, äidille, kaverille, opolle. Ne puhuu tollai, ne nauraa, ne tönii.- No eihän ne tosissaan, laskevat vähän leikkiä. Ei ne tosissaan. Meillä on nollatoleranssi. Hei, relaa vähän. Sydäntä puristaa, en jaksa enää, kukaan ei usko, että ne tosissaan ja ne ovat jo mun unissakin jo puristamassa kurkusta. – Miksi se lopetti, miksei se jaksanut, miksei se yrittänyt enemmän. En tajua, että noin vähästä. En mä huomannut ainakaan mitään.

Mua hävettää, mä taas mokasin. Meidän tiimi väitti ja perusteet piti olla hyvät. Ja yht äkkiä ne sano sieltä pöydän takaa, tässähän on laskuvirhe, yhteenlaskuvirhe. Pitääkö piirtää. Ja mun piti olla pomon edessä tosin smart, mutta mä munasin. Nyt pitää yrittää enemmän, ei saa tehdä virheitä, ei saa näyttää pehmeyttä, pitää ponnistaa enemmän, pidentää päivää.  Palaute pomolta oli kaksimielinen, se selvästi nyt tarkoittaa jotain tai sitten ne yrittää mua pois tiimistä jollain porukalla. Pitää yrittää enemmän, pitää ponnistella ja olla valpas, ettei kukaan pääse taakse ja iske.

Hän ei ollut vuorten jylinässä, ei ollut rankkasateessa, ei maanjäristyksessä, vaan hiljaisessa tuulen vireessä, hiljaisessa huminassa ja kuiskaa tässä olen. Miksi olet paennut, olen hakenut sinua. Pakomatkasi on päätöksessä, olet tullut kotiin. Puristan sinua itseäni vasten ja olet turvassa. Perillä. Siis mistä minne. Lämmin kosketus menee läpi. Joku välittää ja selvästi tietää ja tuntee sinut. Tiedän polkusi. Et ole ollut hetkeäkään hukassa. Kun äsken luulit olevasi hukassa, yksin, hylätty, kiusattu, tajuton, kaverien hylkäämä, pomon ahdistama, minä katselin sinua rakastavin silmin ja sanoin lapseni, olet tärkeä, olet ainutlaatuinen, palaa luokseni. Laitan käteni sinun päällesi ja riemu valtaa sydämesi. Olet turvassa.

Mauri ranta

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>