Eräs ex-poliitikko kirjoitti taannoin oivasti päivälehdessä, kuinka hänen elämänsä ison kaupungin keskustassa on helppoa. Korkealta kerrostalon lasitetulta parvekkeelta voi tiirailla tavallisen kansan elämänmenoa ja (työ)päivän päätteeksi painella lähibaariin tai kulttuuritapahtumaan tapaamaan omanmielistä porukkaa.
Kyllä. Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä tuskinpa koskaan aikaisemmin päätöksentekijät ovat olleet näin etäällä kansalaisten arjesta. Osa eliitistä on jopa vieraantunut itsestään.
Vaan onko tuo ihme. Kuulin hiljattain, mikä ihmetyttää ja ärsyttää kehäkolmosen ulkopuolelle päätynyttä pääkaupungin päättäjää. Se on pellolla näkyvä valkoinen, iso muovipakkaus.
”Mitä nuo ovat? Nuo pitäisi saada pois pilaamasta kaunista maalaismaisemaa.”
Ajan henkeä kuvastaa parhaiten liikenneministeriö. Vahvalle lobbaukselle antautunut hallintoapparaatti tuottaa päätöksiä, jotka vastaava ministeri kuittaa mutta jo kohta toteaa huonoiksi.
Ilmeisesti tieto ei kulje sen paremmin viraston sisällä kuin välillä. Tieto valtionhallinnon säästötarpeesta ei ole saavuttanut ministeriötä, joka Nokian ex-johtajan Jorma Ollilan vetämän työryhmän voimin suunnittelee ennen näkemättömän massiivista teknis-byrokraattista valvontajärjestelmää autoilijoiden tarkkailemiseksi ja verottamiseksi.
Aika mahtavaa. Kun vaikkapa Vesilahden Krääkkiössä kääntää pihassa autoa, taivaalla ionosfäärin yläpuolella syttyy punainen tallennusvalo ja kaupunkialueen tuplaverotaksa alkaa juosta.
Työryhmän tavoitteena on tehdä yhdelle firmalle hyvä bisnes, liikenneministeriölle ikiomaa verorahaa ja palauttaa Ollilan maine. Ei välttämättä tässä järjestyksessä.
Vaan onkohan ministeriössä kukaan huomannut laskea, kuinka paljon Suomessa on käyttövoima-, polttoneste-, ajomäärä-, arvonlisä-, kokonaispaino- ja päästöverotettavia autoilijoita kymmenen vuoden päästä?
Yhä harvempi nuori ajaa ajokortin ja samaan aikaan suuret ikäluokat palauttelevat korttejaan viranomaiselle.
