Kiusaamisen ilmiöitä

Kaarran kapealta, syyslehtien peittämältä pihatieltä tavallisen, suomalaisen omakotitalon pihamaalle. Rapulla palaa lyhtyjä, vierellä seisoo perheen äiti, kainalossa pikkuveikka; isosisko pomppii nurmikolla ja halailee leveästi hymyilevää tytärtäni. Kaikkia naurattaa. Avaan ikkunan ja huudan heipat- saan vastauksen: kiva, kun Tyttö sai tulla, meillä oli tosi hauskaa!

Samalla sekunnilla ylitseni vyöryy värisyttävä ajatus. Pysähdyn sadasosasekunniksi, korjaan sitten hymyäni ja sanon: onnea sinulle! Onpa kiva kuulla, että synttärit sujuivat mukavasti. Tyttäreni hyppää autoon ja ajelemme kotiin. Olen jotenkin sanaton. Tai ehkä paremminkin, en uskalla avata suutani, koska minua itkettää. Pihamaalla päähäni välähtänyt ajatus nimittäin oli sen totuuden tajuaminen, että juhliin ei ollut tullut ketään muita. Ei ainoatakaan muista, yli kymmenestä muusta kutsutusta luokkatoverista. Suru tytön puolesta tuntuu minusta, aikuisesta ihmisestä, hirvittävän ahdistavalta.

Kotona tyttäreni kertoo, että juhlien sankari tarjoili itse, äidin kanssa, leivottuja herkkuja. Oli kakkua, leivoksia, tikkareita. Samalla harmittelen varovasti, kun muut jäivät nyt niistä paitsi. Tyttö kertoo: no, Kaneli ei päässyt, ja Taneli ei saanut äidiltä lupaa; Sade meni mieluummin Myrskyn juhliin, ja kun Kuu ei tullut niin Tähtikään ei halunnut tulla. Muut eivät ilmoittaneet mitään, paitsi Nekku, joka viskasi jo koulussa kutsun roskiin.

Huomaan kiukkuni kasvavan. Mitä ihmettä! Miten me vanhemmat oikein käyttäydymme? Miten annamme lastemme käyttäytyä? Näinkö; annamme lapsen jättää toverin huomiotta, unohtamaan toisen tärkeän päivän, olemaan välinpitämättömiä? Ja keksimme toinen toistaan kummallisempia selityksiä tukeaksemme tätä välinpitämättömyyden kasvatusoppia, uskottelemalla itsellemmekin toimivamme oikein. Tyttäreni kertoo myös, että tämä ei ollut ensimmäinen vuosi, kun näin käy. Edellisvuonna tyttöä ilkuttiin koko seuraava kouluviikko epäonnisista juhlista, hän tarkentaa; minä sanoin vain, ettei välittäisi, Tyttö kertoo.

Olkoonkin niin, että kyse ei ehkä ollut koulun suosikkitytöstä. Ei hänestä, jonka ympärille kerääntyy välitunnilla rinki kyselemään, saanko olla suun kaa ja mikä susta olis kivaa tai että sulla sitten on ihana paita ja nuttura tai koska mä saan tulla teille. Kyse oli ihan tavallisesta tytöstä, joka juhli tavallisesti, ihan tavallisia synttäreitä kotona, ei heppatallilla tai hiphop-puistossa eikä hampparibaarissa. Oli kyse tytöstä, joka jää helposti sivuun, kun suosikkityttö keksii nokkelammat puheenaiheet ja pitää kiinni trendisentterin roolistaan. Tyttö, jota on kiusattu ja joka on vastannut kiusaamalla itsekin.

Mutta miksi me vanhemmat tuemme tämäntyyppisen käyttäytymisen jatkumista? Kuinka moni meistä toivoisi oman lapsensa joutuvan samaan tilanteeseen, tuskin kukaan.  Erityisopettaja, tutkija Marita Neitola on tutkimuksessaan (2011) todennut, että meillä vanhemmilla on kuitenkin keskeinen rooli lastemme sosiaalisten suhteiden säätelyssä. Heijastamme niissä monesti omia kokemuksiamme vuorovaikutustilanteista sekä erilaisista psykososiaalisista opeistamme – toisinsanoen, siirrämme omia arvojamme ja oppejamme myös tämäntyyppisissä tilanteissa hyvinkin suoraan lapsille. Tiedämme myös, että lapsuuden toveruussuhteet ovat kullanarvoista maastoa opetellessamme aikuisuuden varalle välttämättömiä ihmissuhdetaitoja. Moni tutkimus myös tukee ajatusta toteamalla tavallisten ja erilaisten ihmissuhteiden tukevan lapsen emotionaalista hyvinvointia kauas aikuisuuteen saakka. Kykymme ja taitomme selvitä tilanteista on osa sosiaalista sopeutumista ja ehto selvitäksemme kaikille eteen tulevista kriisitilanteista. Ensisijainen opettelukenttä on oma perhe kaikkine suhteineen, jossa välitämme ja luomme lapsillemme ne pelisäännöt, joilla kaverisuhteissakin pelataan. Kaikki säännöt eivät ole suoria ja näkyviä vaan myös tunteita, aistimuksia, oletuksia, asenteita. Lapset kyllä oppivat senkin mitä emme ääneen sano, eläväthän he sen kaiken keskellä. Toisaalta, YK:n lapsen oikeuksien sopimus takaa lapsillemme oikeuden ihmissuhteisiin ja ajatuksenvapauteen sekä mainitsee myös meidän vanhempien velvollisuuden tukea ja ohjata lapsen käytöstä. Miten upeasti ilmaistu vastuu ja velvollisuus, johon meillä kasvattajilla on avaimet!

Moni kriitikko voisi ajatella, että jokainen saa itse päättää osallistuuko toverin juhliin tai ei. Niin saakin, minunkin mielestäni; eihän sairastumiselle tai sukulaistädin visiitille mitään voi, kaikille voi käydä niin. Ei kuitenkaan vuosi toisensa perään eikä toinen toistaan hullunkurisempien selitysten saattelemana, ei sentään.

Miten tarina sitten jatkuu, sen tulemme näkemään. Ainakin Tytön ja luokkatoverin välillä on jotain ainutlaatuista ja ääneen sanomaton ymmärrys jostain syvemmästä ja toisenlaisesta. Minä havahduin huomaamaan, miten erilaiset kasvot kiusaamisella onkaan. Kiusaaminen voi olla myös yhteisöllistä ja sentyyppinen ilmiö, jossa meillä vanhemmilla onkin monessa kohtaa isompi rooli kuin osaamme ajatellakaan. Huomasin myös saavani aivan erilaisen näkökulman keskusteluihin omien lasteni ja heidän opettajiensa kanssa, ja kiitoksen siitä voin osoittaa vain luokkatovereiden vanhemmille.

Minä ajattelen, että arki on välittämistä. Kun koko maailmaa ei voi pelastaa tai kiusaamista lopettaa – ainakaan kertaheitolla –  niin aloitetaan niistä pienimmistä. Siitä ihan läheltä, eikö niin.

 

Heli Kuitunen

vastaava ohjaaja, sosionomi (amk)

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>