”Deadlinea en ota kuin elämältä”

Kuusi vuotta sitten kirjailija Kirsti Kuronen sai kuulla sairastavansa pahanlaatuista verisyöpää, myeloomaa. Hän kirjoitti kokemuksistaan paljaan runoteoksen ja hidasti arjen elämänrytmiä.

Kuumetta ja nuhaa, huonoa oloa. Kirsti Kuronen on aina ollut perusterve, hyväkuntoinen ihminen. Alkuvuodesta 2008 hän tunsi kuntonsa yhtäkkiä heikkenevän.

– En oikein jaksanut juosta lenkillä. Jo kilometrin jälkeen alkoi hengästyttää. Lääkäri tietenkin sanoi, että se on normaalia, mutta minä olen ikäni liikkunut ja tiesin, ettei se minulle ole normaalia.

Kun vain kunto heikkeni, Kuronen pääsi helmikuussa sairaalaan ja oli viikon ajan tutkimuksissa. Lääkärit epäilivät akuuttia munuaistulehdusta. Hänelle määrättiin lepoa ja kuukausi sairaslomaa.

Tulehduksen piti mennä itsestään ohi. Niin ei käynyt vaan Kurosen olo huononi entisestään eikä hän lopulta pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sohvalla. Oltuaan yhteydessä sairaalaan hän pääsi munuaisbiopsiaan Valkeakoskelle.

– Lääkäri näki näytteestä heti, että kyseessä saattaa olla vakava veritauti.

Valkeakoskelta hänet vietiin suoraan ensiapuun Tampereelle. Siellä Kirsti Kuronen sai yllätyksekseen kuulla, mikä sairaus hänellä on.

– Lääkäri kyseli, että oletko sinä se, joka on täällä verisyövän takia. Hän oletti, että minulle oli jo kerrottu jotakin.

Syöpä. Lääkärin päin naamaa täräyttämä syöpäepäily oli Kuroselle isku, jonka jälkeen maailma alkoi käpertyä kokoon.

– Ne ajatukset, joita silloin ja sen jälkeen syntyi, olivat absurdeja, pelottavia, nolojakin. Sellaisella hetkellä ajatukset tulevat suojaamatta jostakin selkäytimestä. Jälkeenpäin ajatellen ne tuntuvat hyvin itsekkäiltä. Olkoon mikä kriisi vain, niin ihminen ei näe kuin itsensä.

Aluksi luultiin, että Kurosella on kaksi erillistä sairautta, myelooma ja munuaistauti. Pian kuitenkin selvisi, että munuaisten vajaatoiminnan aiheutti syöpä. Vaikka diagnoosi pysäytti, sairaus ei tullut aivan yllätyksenä.

– Minulla oli ollut lähipiirissä syöpää sairastaneita, ja olin jotenkin odottanut, että jonakin päivänä se tulee minulle ja että se hoidetaan pois.

Vakava sairaus vei Kirsti Kurosen tunteiden vuoristoradalle. Hän muistaa, kuinka kouriintuntuva oli esimerkiksi pelko siitä, ettei hän näe poikansa aikuistumista.

– Pelkäsin, että en saa olla osallisena pojan elämässä. Ymmärsin, että minun täytyy jotenkin tehdä hyväksi sellaisia asioita, jotka ovat pelottavia sillä hetkellä.

Silloin avuksi tuli kirjailijan mielikuvitus.

– Pystyin kuvittelemaan tulevaisuuden ja hinaamaan sen tähän hetkeen. Kuvittelin, miten pojan elämä menee ja se kuvitelma kelpasi minulle minun totuutenani. Se helpotti ja lohdutti.

 

Lähipiirille sairaus on kova pala. Sairastuneen ihmisen ja läheisten tuntemukset voivat olla hyvin erilaisia. Kirstin miehellä kesti pitkään ennen kuin hän pystyi hyväksymään, ettei myeloomaan ole parannuskeinoa.

– Se oli oikeasti vaikeaa aikaa. Läheiset ja ystävät joutuivat koville. Olin hirveän herkkänä, mikään ei kelvannut. Jos sääliteltiin, ei hyvä, jos toivotettiin pikaista paranemista, ei hyvä, tai ei sanottu mitään sairaudesta, sekään ei tuntunut hyvältä.

Mitään yleistä hyvää lähestymistapaa ei Kurosen mielestä voi muutenkaan sairasta kohtaan osoittaa.

– Läheisen pitää vain tunnustella, mitä toinen haluaa. Kaikkein parasta minulle oli, kun puhuin läheisen ystävän kanssa tunnin kaikenlaista puhelimessa. Lopuksi hän sanoi, että tiedäthän voivasi soittaa minulle milloin vain, vaikka keskiyöllä.

Vakava sairaus avasi toisaalta mahdollisuuden elämänmuutokseen. Elettiin huhtikuuta, Kuronen sai sairaslomaa elokuun loppuun saakka.

– Ajattelin, että ihanaa, minulla on koko kesä lomaa. Olin tehnyt 17 vuotta tv-työtä ja väsynyt siihen. Olen pedantti ihminen ja minua rassasi se, että tv-työssä ei ollut aikaa tehdä asioita hyvin.

– Siinä tilanteessa oli helppo päättää, että en mene enää takaisin TV2:lle. Olin julkaissut viisi kirjaa ja minulla oli haave, että ehkä seuraavan viiden vuoden aikana jään vapaaksi kirjailijaksi.

Koska elämä oli muuten mallillaan, tieto vakavasta sairaudesta oli helpompi hyväksyä vaikka se vaikeaa totta kai olikin.

– Olin kahdeksan vuotta aikaisemmin joutunut tekemään tilinpäätöksen elämässäni. Olin suorittajaluonne ja minulla oli vahva riittämättömyyden tunne. Laitoin silloin elämänarvoni kohdalleen ja tärkeysjärjestykseen. Kun pää oli kunnossa, fyysisen sairauden diagnoosin vastaanottaminen oli helpompaa.

 

Vastikään julkaistu Kirsti Kurosen runoteos Väärää verta on syntynyt diagnoosin ja hoidon aikaisten päiväkirjamerkintöjen pohjalta.

Nyt Kirsti Kuronen käy muutaman kuukauden välein kontrollitutkimuksissa.

– Minulla ei ole elämistä haittaavia fyysisiä oireita. Fakta kuitenkin on, että joskus sairaus nostaa uudelleen päätään.

– Ensin koin asian todella raskaana, mutta nyt olen järkeillyt, että sehän on muistutus meidän aikamme rajallisuudesta. Minun pitää ottaa kaikki irti tästä elämästä nyt.

Kirsti Kuronen sanoo olleensa aiemmin kova jahkailemaan. Nyt hän elää haaveensa todeksi.

– Pyrin toteuttamaan haaveet heti. Kävin hyppäämässä laskuvarjolla, mistä olen aina haaveillut. Sille ei muka ole ollut aikaa. Näen elämän valoisana, valtavia mahdollisuuksia täynnä. Olisihan voinut käydä toisin, olisin voinut kuolla näkemättä tätä kaikkea.

Kuronen on myös tietoisesti muuttanut elämänrytmiään.

– Olen halunnut rauhoittaa elämääni niin, että aika kuluu hitaammin. Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Viihdyn ihmisten seurassa, mutta jos on paljon riekkumista ja joka paikkaan menemistä, aika kuluu nopeasti, se vain huiskahtaa käsistä.

Elämänpiirin rauhoittamiseen kuuluu, että Kurosella ei ole kännykkää, ei televisiota, eikä nettiä työkoneessa.

Omaan rauhaan hän on hakeutunut jo ennen sairastumistaan. Kirjailija viettää joka kevät viikon Kemiön ulkosaaristossa Vänön saarella.

– Siellä tuntuu että aika triplaantuu. Syön kun on nälkä, nukun kun nukuttaa, en ole vastuullinen kenellekään. Voi mennä useita päiviä, että en törmää yhteenkään ihmiseen.

Kesät hän viettää Kirkkojärven rantaan rakentamassaan leikkimökissä. Mökin nimi on Pääskynen.

– Kun ensimmäinen pääskynen saapuu, muutan mökkiin. Kun pääskyset lähtevät, muutan pois. Ikkunan laitoin niin, että näen veden pinnan, kun makaan pää tyynyllä, saman lailla kuin Vänössä.

– Olen aina ollut kivillä istuja, korkeilla paikoilla mäen päällä. Kodin vastarannalla on jääkautinen kalliolohkare, jolle kesällä soudan ja talvella hiihdän. Sen päältä näkee kauaksi, mielenmaisemaan.

Voimia ja ratkaisuja Kirsti Kuronen hakee luonnosta, metsästä.

– Metsä antaa pyyteettömästi vastaan voimaa ja energiaa, vastaukset, joita etsin. Kun on musta hetki tulossa, menen heti metsään. Kuuntelen puita, se on itsehoidollista. Kun olen metsässä, tiedän että jo vartin päästä kaikki kirkastuu.

Kirsti Kuronen kirjoittaa omaehtoisesti ja ilman deadlinea. Aamulla hän tarttuu siihen käsikirjoitukseen, mikä tuntuu tulevan eniten tykö.

Intensiivisesti hän kirjoittaa aina vain yhtä tekstiä. Jos se ei vedä, hän katsoo, mitä muuta on työn alla. Tekemisestä ei ole ollut koskaan pulaa.

– Aihioita on suuri määrä ja niitä tulee koko ajan lisää. Kertaakaan ei ole tullut sellaista tilannetta eteen, että olisi pitänyt etsiä aihetta, Kirsti Kuronen hymyillee.

Kirsti Kuronen viettää tänä vuonna kymmenvuotiskirjailijajuhlaansa. Hän sai juuri Suomen Kulttuurirahastolta 22 000 euron apurahan lasten- ja nuortenromaanien kirjoittamiseen