Pieni usko ja suuri rakkaus

Kotimaa-lehdessä 8.1.1915, siis noin sata vuotta sitten, kirjoitettiin seuraavasti: ”Rakkaus ja epäily. Lyhyesti sanottuna, jos ihmisellä on suuret hengen lahjat, mutta pieni rakkaus, arvostellaan häntä kerran tilinteon päivänä tuon pienen rakkauden mukaan. Jos on vähälahjainen henkilö, mutta on hänellä paljon rakkautta, silloin koko se henkinen pääoma on oikein käytetty, minkä hän oli saanut, ja Jumala näkee sellaisessa ihmisessä annetun leiviskän oikean käyttäjän”.

Näin uuden vuoden alkaessa on hyvä tarkastella omia asenteita. Onhan niin, että usein hyvät asiat menevät ohitsemme, koska asennoitumisemme on väärä. Vaarallisia sanoja ovat: en uskalla, ei kannata, ei ennenkään, ei ole mahdollista ja ei minusta ole siihen. Näillä sanoilla me usein perustelemme itsellemme toimimattomuuttamme tai pitäytymistämme johonkin entiseen, vanhaan ja totuttuun toimintatapaan tai näkökulmaan. Pikkuhiljaa elämä alkaa toistaa itseänsä ja katseemme suuntautuuvain menneeseen. Ei mitään uutta auringon alla, vai onko?

Jokainen hetki elämässämme on ainutlaatuinen ja uusi luomus. Jokainen aamu aloittaa uusien alkujen ja mahdollisuuksien päivän. Joidenkin laskujen mukaan Raamatussa mainittaisiin sanat ”Älä pelkää” yhteensä 366 kertaa eli jokaiselle päivälle omansa ja vielä yksi sille mahdolliselle karkauspäivällekin. Tässä meille se asenne, joka näkee pienessä suuren, heikossa vahvan ja mahdottomassa mahdollisen – älä pelkää vaan uskalla luottaa! Pelko ja rakkaus eivät sovi yhteen.

Viime sunnuntain aiheena oli kaste. Moni meistä on kastettu lapsena. Pienen vauvan kastehetkessä korostuu se, mikä on olennaista. Pienen vauvan pieni usko, jossa ei ole vielä mitään järkiperusteluja, ei oikeassa olemisen pakkoa eikä hyvin suoriutumisen vaatimuksia. On vain se pieni uskon siemen, jonka Jumala istuttaa kasvamaan tuon orastavan ihmistaimen elämään. Usko tarvitsee kasvaakseen suurta rakkautta. Toivottavasti jokaisella lapsella voisi olla ympärillään sellainen rakastavien ihmisten verkosto, jonka varassa ja saattelemana hän uskaltaa kasvaa aikanaan onnelliseksi ja persoonallisuudeltaan omanlaiseksi aikuiseksi ihmiseksi.

Jumalan valtakunnan uskollisimmat rakentajat eivät ole uskon sankareita. He ovat useimmiten juuri niitä ”takarivin Taaveja”, joita ei nähdä johtamassa suuria ihmisjoukkoja. He ovat niitä ääneltään hiljaisia ja taidoiltaankin muiden mielestä kovin vajavaisia ”peräpenkin Pirkkoja”, joiden elämästä ei ole syytä tehdä mitään kummempaa numeroa. Tai kuten iskelmässä sanotaan ”hän on mies (tai nainen), jonka ympäriltä penkit viedään ja jonka etunimi mieleen ei jää…”. Jumalan todelliset soturit eivät käytä aseenaan minkäänlaista väkivaltaa – ei henkistä eikä hengellistäkään! Jumalan valtakunnan ”aseet” kun ovat hyvin erilaiset verrattuna niihin aseisiin, joilla sodat yleensä voitetaan.

Jumalan valtakunnan sankarit ovat heitä, joilla on pieni usko, mutta suuri rakkaus. Usko kun ei ole meistä lähtöisin ja se mitataan Jumalan mittanauhalla. Rakkaus on puolestaan parhaimmillaan hyvin inhimillistä ja juuri sellaisena se voikin siirtää vuoria ja avata oven sinne, missä muut näkevät vain umpikujan ja toivottoman tapauksen.

Siunausta sekä Arkienkeleitä alkaneelle vuodelle!

Toivoen Harri Henttinen Vesilahdesta

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>