Mekö muka sosiaalisia

Meillä on kummallisia käsityksiä itsestämme. Pisa­tutkimusten valossa koulumme ovat maailman parhaita, mutta puolet ysiluokkalaisista pojista ei osannut kirjoittaa yksinkertaista kesätyöhakemusta. Nokian ja AngryBirdsin myötä uskomme olevamme tietotekniikan soveltajina maailman kärkimaita, mutta kuitenkin Viro on jo huimasti meitä edellä: siellä äänestäminen ja asioiden hoito netissä sujuu leikiten ja rutiinilla. No ainakin olemme sosiaalisen median käyttäjinä ylivertaisia. Olemmeko?

Suuresta osasta Facebook­kavereistani ei ole kaveripyynnön hyväksymisen jälkeen kuulunut enää mitään. Osa tökkää tykkäyksensä silloin tällöin toisten jutuille, mutta ei kommentoi eikä itse kirjoita yhtään mitään. Osa tirkistelee ikään kuin salaa avaimenreiästä, mitä kavereille kuuluu.

Mielestäni sosiaalisuuteen kuuluu vuorovaikutus: keskustellaan, ollaan kiinnostuneita toisten mielipiteistä, kommentoidaan, väitelläänkin. On joitakin jotka kirjoittavat hyviäkin juttuja, mutta eivät juuri koskaan kommentoi toisten kirjoituksia. He ikään kuin kerjäävät tykkäyksiä. Twitterissä tämä on vielä näkyvämpää: oma mielipide maailmalle ja sitten lasketaan seuraajat. Olen suuri älykkö, tulkaa opetuslapsikseni. Selfie­keppi sitten mullisti kuvatarjonnan. Enää on vähemmän luontokuvia, maisemia matkoilta, ruokakuvia, nyt on enemmän kuvia minusta, katsokaa minua, minä, minä, minä.

Mitä sitten YouTubesta katsotaan: musiikkia ja ”hauskoja” kotivideoita. Kenen kannalta hauskoja? Lapsenko ja lemmikkieläimenkö, jotka pannaan ikäviin tilanteisiin, jotta aikuisilla olisi hauskaa. Vahingonilo kun on kaikkein parasta iloa.

Oletteko kiinnittäneet huomiota seuraavaan ilmiöön. Nykyään kun kadulla tulee vastaan tuntemattomampi ihminen, niin vähän ennen kohtaamista tämä ottaa eteen päin tuijottavan ilmeen niin etteivät vahingossakaan katseet kohtaa. Helsingissä tämä on ollut tapa jo vuosia: kukaan ei katso kehenkään. Nyt tyhjään tuijotus on levinnyt tänne periferiaankin.

Muutama viikko sitten vertasin katukäyttäytymistä Roomassa. Itse asiassa hoksasin tämän asian parisen vuotta sitten Milanossa. Molemmat miljoonakaupunkeja eikä juurikaan sama ihminen tule kadulla toista kertaa vastaan. Kuitenkin muutamaa metriä ennen kohtaamista roomatar vilkaisee silmänurkastaan: ”Ai, että tämmöinen tapaus. Olen sinut havainnut.” Samalla tulee huomioitua, mahtuuko jalkakäytävällä kulkemaan vai pitääkö väistää. Ei siinä mitään silmäpeliä aleta pelaamaan – kunhan on noteerattu. Muutenkin kun puhutaan toiselle niin katsotaan silmiin. Kun yrittää tunkea ruuhkaisessa metrossa tai ratikassa ovelle päästäkseen ulos, pyytää ”Permesso” ja katsoo sitä kenenkä toivoo tilaa tekevän. (Suomalainen menee niska kyrmyssä olkapää edelle tuppisuuna mummot nurin kaataen).

Kun suomalainen mies katsoo ihaillen viehättävää suomalaista naista, niin tämä ottaa yrmeän ilmeen ja tiuskaisee: ”Mitäs jätkä tuijotat!” Kun suomalainen mies katsoo ihaillen viehättävää roomalaista naista, niin tämä vielä kohentaa olemustaan, suo pienen hymyn ja viestittää: ”Nauti näkemästäsi!”

Toista sataa vuotta sitten monet ihmiset pelkäsivät, että valokuvatessa kamera varastaa ihmisen sielun. Mitä nyt pelätään: katsekontaktia, hymyä, kosketusta?

Teksti: Tapio Eronen

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>