Ensirakkauteni oli valkoinen japanilainen

Ensimmäinen autoni oli pieni valkoinen Mazda 121, joka ilmiselvän yhdennäköisyyden vuoksi tunnettiin kotipaikkakunnallani yleisesti lempinimellä Muna. Muna oli ennen minun luokseni saapumistaan kertaalleen kolarissa särkynyt ja sittemmin eheäksi korjattu. Auto omasi kenties tavallista huonomman karman, mutta minulle se oli rakas.

Kerran siskoni kolisteli huoneeseeni aamutuimaan ja tyynen rauhallisesti ilmoitti, että Munan päälle on kaatunut puu. Meidän kotipihamme pihlaja, joka vielä edellisenä iltana oli hyvissä voimissaan, oli rysähtänyt keskelle armaan autoni kattoa. Muna korjattiin jälleen ja yhteinen matkamme jatkui.

Eräs raivostuttavimmista ominaisuuksista valkoisessa ajopelissäni olivat lukot, jotka eivät toimineet toivotulla tavalla. Useampaan otteeseen tuli käytettyä varsin vivahteikasta kieltä kotipihalla, kun pieni pakkaskeli jäädytti lukot ja matka tyssäsi alkuunsa. Erinäisiä naksutuksia ja ääniä kuului milloin mistäki, mutta koska auto kulki, niin tuumasin, että kuulukoot. Milloinkaan emme tienposkeen jääneet.

Perheen kasvettua mieleeni hiipi ajatus, että kenties heppoinen pikkuautoni ei ole se kaikkein turvallisin ihmistaimen kuljettamiseen. Muna laitettiin myyntiin vastahangastani huolimatta ja se kaasutteli uuteen kotiin Lahteen asti. Tirautin muutaman kyyneeleen ja edelleen tasaisin väliajoin kaipaan sitä. Ensirakkaus ei koskaan unohdu.

Nykyisin kurvailen Nissanilla, jonka pellit ovat nähneet monenmoista elämän kirjoa. Sen kyydissä on tuotu kotiin kaksi nyyttiä, sillä on ajettu hautajaisiin ja ulkomaillakin on poikettu. Tämäkään luotettava kulkupeli ei ole vielä koskaan jättäny minua tienposkeen, mistä olen ylen kiitollinen.

Jokin aika sitten perheeseemme saapui uusi tulokas. Musta, monella nappulalla varustettu Honda kurvasi pihaan saaden Nissanin kiillon himmenemään ainakin asteen verran. Automaattivaihteet hirvittivät minua ja myös Nissan katseli epäluuloisesti leveilevää lajitoveriaan. Uskaltauduin kuitenkin rattiin ja uhreilta vältyttiin.

Honda ja Nissan käyvät parhaillaan taistoa elintilasta. Honda on vallannut aiemmin Nissanille kuuluneen autokatospaikan, eikä Nissan ole tottunut jatkuvaan ikkunoiden rapsutteluun. Se lähettää pakokatkuntuoksuisia terveisiä, että hilaapa puskurisi pois minun paikaltani, tai muuten…

Vakionopeudensäädin ja nahkapenkit ovat lieventäneet minunkin epäluuloisuuttani suopeampaan suuntaan. Voiko olla niin, että vaihtamalla paranee? Ehkä sitten kun Honda jämähtää namiskuukkeleista johtuvien sähköongelminen vuoksi korjaamolle ja Nissan pärähtää käyntiin kuin vanha tekijä muistan taas arvostaa vanhaa ystävääni enemmän.

Katariina_Onnela

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?