– Kyllä on hyvä ja kiitollinen olo nousta aamulla ylös kun ei tule kranaatteja jalkoihin. Jos ihmisellä ei ole vertailupohjaa, hän ei tiedä, kuinka hyvin hänen asiansa ovat, filosofoi Olli Hovi, jonka sota opetti asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kuva: Erkki Koivisto
– Tervetuloa poikamiesboksiini, toivottaa edellisenä päivänä kunnioitettavat 92 vuotta täyttänyt lempääläläinen sotaveteraani ja -invalidi Olli Hovi Hulaudessa sijaitsevan vanhan omakotitalon yläkerran huoneistossaan. Kädenpuristus on reipas niin kuin miehen koko olemus.
Samoilla tanhuvilla Hovi on asunut koko ikänsä. Hänen Vesilahdessa asunut isänsä Kustaa Hovi ja Marttilan talon tytär Hilja avioituivat 1900-luvun alussa, ja ostivat lainarahalla Lempäälästä Antila-nimisen tilan yhteiseksi kodikseen ja työpaikakseen. Myöhemmin viisilapsiseksi kasvaneen perheen alkutaivalta väritti vuoden 1918 kansalaissota, jonka taistelut jylläsivät kotikonnuilla viiden viikon ajan talon väen ollessa evakossa Nurmella. Kaikki asuinrakennukset tuhoutuivat sodan melskeissä, ja perhe joutui asumaan vuoden 1918 tapahtumien jälkeen pihapiiriin uudestaan rakennetussa saunarakennuksessa kymmenen vuoden ajan. Nykyinen kotirakennus rakennettiin vuonna 1928 – uudella lainarahalla.
– Yritteliäisyyttä olen aina kunnioittanut. Isä otti minut 5-vuotiaana mukaan töihin. Tässä Hulaudessa oli neljä tilaa ja rannat täynnä paremmin toimeentulevan väen huviloita. Lapsia oli paljon ja nähdessään minut töissä he houkuttelivat minua kanssaan uimaan. Minua harmitti silloin kovasti se, että olimme niin eriarvoisia, mutta myöhemmin ymmärsin isäni tehneen minulle hyvää tarkoittaen palveluksen. Hän opetti minut työhön.
Olli Hovi osallistui kutsuntoihin 18-vuotiaana vuoden 1941 syksyllä. 18. päivä tammikuuta 1942 hän aloitti asepalveluksensa alokkaana Riihimäellä etukasarmissa. Alokasaikaa kesti kesäkuulle. Kenttäharjoituksia kävi tutkailemassa siviiliasuisena muuan kenraali Ruben Lagus.
– Lähtö rintamalle tapahtui niin, että päällikkö ilmoitti komppanialle panssaridivisioonan komentaja kenraali Laguksen pyytäneen, että saisi meistä vapaaehtoisia miehiä täydennykseksi jääkäriprikaatiin. Minäkin astuin esiin, koska hyvä kaverini ilmoittautui. Riviin tuli kuitenkin liikaa miehiä, ja jostakin syystä komppanian päällikkö komensi minut pois. Se harmitti kovasti, mutta pääsin kuitenkin varasijalta lähtemään, kun joku oli jäänyt pois, päivämäärän tarkkuudella tapahtumat yhä edelleen muistava Hovi kertoo.
Alikersantti Hovi toimi sodan kuluessa kivääriryhmän ryhmänjohtajana niin JP5:ssä kuin JP4:ssä sekä täydennyspataljoonassa. Sijoituspaikka oli suurimman ajan Äänislinnassa kenttävarustustöissä. Jatkosodan taisteluihin hän osallistui mm. Vuosalmessa ja Ihantalassa.
Vaikka pataljoona vaihtui monta kertaa, Hovi oli aina komppaniansa ensimmäisen joukkueen ensimmäisen ryhmän, ns. kärkiryhmän johtaja.
– Olin nuori, terve mies, ei siinä mitään.
– Esimiehenäni ollut kaupunkilaisluutnantti johti joukkuetta taisteluissa, mutta kenttävarustustöissä hän komensi minut joukon johtoon perustellen, että olen maanviljelijä. Korjasin häntä ja sanoin, että ei, olen maanviljelijän poika, sanoo Hovi.
Olli Hovin henkilökohtaisessa albumissa on sivu, jossa on useita kuvia nuorista miestä univormuissaan. Kaikki nuo Hovin sotakaverit kaatuivat, joukossa vuonna 1916 syntynyt veli Vilho Hovi, joka yleni sodassa vänrikiksi. Kenraali Aaro Pajarin joukoissa taistelut isoveli kaatui jatkosodassa.
Olli Hovi 20-vuotiaana. Kuva on otettu asemieskuvaamossa Äänislinnassa, joka on nykyisin Petroskoi.
Invalidi Lapin sodasta
Kolme sotavuotta kokeneen Olli Hoville lähtö oli lähellä Lapin sodassa, jonne hän joutui lähtemään jatkosodan jälkeen. Ensin hän haavoittui Kaunispäällä saatuaan miinakentällä sirpaleita jalkoihinsa. Paha paikka oli myös Ranuan Palovaaran taistelu, jossa komppania kuihtui lähes olemattomiin menetettyään kolmen päivän taisteluissa kaatuneina ja haavoittuneina yhteensä 52 miestä.
Kymmenen prosentin invaliditeetin Hoville aiheuttivat kuulon vaurioittaneet kaksi sillan räjähdystä Lapissa.
– Tätä haastattelua ei nyt tehtäisi, jos olisin ehtinyt Ounasjoen ylittävälle sillalle, kun se räjähti. Menetin onneksi van tajuntani ja minut vietiin komppaniaan huilaamaan.
– Sen se sota opetti, ettei rintamalla pysy hengissä, jos ei ole hyviä suojelusenkeleitä apuna.
Sodan jälkeen Hovi ryhtyi viljelemään kotitilaansa. Pirkko-vaimonsa kuoleman jälkeen Olli Hovi on elänyt vuosia leskimiehenä. Työn teon hän joutui lopettamaan sairastuttuaan talvella vuonna 1988. Hän sai tuolloin vakavan aivoverenvuotokohtauksen ollessaan yksin metsätöissä. Perheen poika otti tilan hoitoonsa.
Isovaari Olli Hovilla on kolme lapsenlasta ja yksi lapsenlapsi.
– Heidän ansiostaan minulle ei tule yksinäisyyden tautia, sanoo joulun viettoon pojan perheen luo talon alakertaan laskeutuva vaari.
Muutenkin Olli Hovi on vetreässä kunnossa. Siitä pitävät huolen päivittäiset kapuamiset omaan toisen kerroksen asuntoon sekä niin ikään päivittäiset, oman tuntemuksen mukaan tehtävät pienet 1–2 kilometrin lenkit Hulausjärven maisemissa.
– On muuten hyvä tapa ihan kaikille. Ei ihmistä ole luotu istumaan kiikkustuolissa. Pidän sitäkin tärkeänä, että ihmisellä pitää ollaan työn teon lisäksi myös joku mielekäs harrastus. Minulle se on ollut kuorotoiminta, sanoo 63 vuoden ajan Lempäälän mieskuorossa laulanut Hovi. Sen lopetettuaan hän yhä edelleen käy vieläkin kvartetissa laulamassa laulumiesten merkkipäivillä.
Myönteinen asenne kantaa
Ritva Mäkelän teoksessa Sota muistoissa (2009) on talletettu seikkaperäinen kuvaus Olli Hovin sotakokemuksista. Kuva: Erkki Koivisto
Viime perjantaina Olli Hovi oli yhdessä muiden sotaveteraanien kanssa esiintymässä joulukuvaelmassa Ehtookodon henkilökunnan pikkujouluissa. Olli Hovi esitti Joosefia.
– Lempäälässä ovat koulukaverit ja sotakaverit kuolleet. Tässä elämäntilanteessa ystävät vähenevät ja muuttuvat aina arvokkaammiksi. Arvostan hirveästi ystävyyttä, sanoo Lempäälän sotainvalidien varapuheenjohtaja.
Olli Hovi on osallistunut aktiivisesti myös sotaveteraanien toimintaan. Sotaveteraanikeräykseen hän on antanut panoksensa monituiset kerrat keräten mm. lumppua, paperia ja viljaa.
– Isännät suhtautuivat pyyntöihin kuka mitenkin, nuukastikin. Kerran Rantakartanon isäntä Paavo Knuutila vastasi viljanlahjoituspyyntöön myöntävästi ja sanoi, että hae kolme hehtoa (300 litraa, toim. huom.) vehnää. Kysyin toistamiseen, että paljonko. Kun kävin viljaa tilalta hakemassa, isäntä ei ollut paikalla eikä työnjohtaja ollut uskoa minua eikä meinannut antaa tavaraa ennen kuin sanoin, että se on minun vastuullani. Perästä päin ei kuulunut mitään.
Kauaa Olli Hovi ei pohdi vastausta, kun häneltä tiedustelee pitkän iän salaisuutta.
– Asenne elämään ratkaisee paljon. Elämään pitää sekoittaa leikkiä ja huumoria, hän hymyillee ja vakavoituu heti perään.
– Olen ihmetellyt, kuinka ihmiskunta on keksinyt itselleen sellaisen riesan kuin sodan. Siitä ei ole kenellekään yhtään mitään hyötyä. Meille on annettu kateus, kosto ja kiima. Ihminen itse päättää, käyttääkö niitä vai ei.
Viimeisimmät kommentit