Kolme helmeä lapsille

Sari Peltoniemeltä ilmestyi tänä keväänä toinen osa trilogia-sarjasta Avaimenkantaja. Ensimmäinen osa julkaistiin vuosi sitten ja viimeinen osa tulee ulos vuonna 2018.

Kirjasarjan jokaisessa osassa on päähenkilönä kolmesta ystävyksestä yksi: ensimmäisessä Miranda, toisessa Veera ja kolmannessa (oletettavasti) Olavi. Tapahtumapaikkana on Kielisen kylä Suomessa, josta käsin nämä kolme koululaista pääsevät tutustumaan erilaisiin maailmoihin, Taivazalaan, Allmaahan ja Vattenporiin.

Ensimmäisessä osassa, Taivazalan joutsenessa, päähenkilönä on Miranda, joka on henkilönä mielenkiintoinen, sähäkkä ja ainutlaatuinen. Kun Kielisessä alkaa tapahtua kummia, on Mirandan neuvokkuus ja rohkeus tarpeen. Mirandan lisäksi Taivazalan joutsenesta jäävät mieleen hurmaavan hömelö Mosse ja aina niin apea Surukas. Lapsia varmasti kiinnostavat myös Pirunlinnan salat luulöytöineen ja Kielisen koulun vitriini, jonne tuntuu jatkuvasti ilmaantuvan uusia eläimiä. Yksi niistä on kaunis joutsen, josta Mirandalle tulee outo olo. Aivan kuin lintu haluaisi sanoa hänelle jotakin…

Sari Peltoniemen Avaimenkantaja-trilogian viimeinen osa ilmestyy vuonna 2018. Kuva: Annika Eronen

Trilogian toisessa osassa reipas vaskitsa saapuu Kielisen kylään etsimään apua Allmaalle, jonka asukkaat, gnoomit, on alistettu hiisien orjiksi. Allmaan vaskitsa on tunnelmaltaan ensimmäistä kirjaa reippaasti synkempi ja paikoitellen aikuisellekin tulee paha mieli tapahtumien johdosta. Varsinkin Kullake-vuohen kohtalo saa viimeisille sivuille asti toivomaan, että kaikki on ollut sen osalta vain pahaa unta. Mutta pistävät piikit kuuluvat nekin kirjallisuuteen, kuten myös itse elämään.

Toisen osan päähenkilöksi nousee Veera, joka ei ehkä ollut henkilöhahmona aivan yhtä vetoava kuin ensimmäisen osan Miranda. Veerasta tuntuu puuttuvan se jokin tietty karisma tai särmä, joka Mirandasta huokui Taivazalan joutsenessa. Alun kehittelykin on ehkä aavistuksen liian hidastempoinen ja venyvä. Sen sijaan Allmaan kuvitteellisesta maailmasta tykkäsin jopa enemmän kuin Taivazalasta. Allmaa kuvattiin hienosti ja monet yksityiskohdat, kuten pitsinen, keltainen sammal tai ikään kuin harson takaa paistava aurinko tekivät siitä kiinnostavan. Peltoniemi olisi oikeastaan voinut kirjoittaa Allmaasta kokonaan oman sarjansa ja olisin varmasti ahminut jokaisen sivun. Oli ilo tutustua gnoomeihin, heidän tapoihinsa ja elämään ja lukea heidän luonteestaan, vaatetuksestaan ja kulttuuristaan. Melko filosofisiakin pohdiskeluja gnoomit herättivät. Gnoomeille kun oli vaikeaa puhua ikävistä asioista, sellainen oli heistä jopa hiukan epäkohteliasta ja sopimatonta. Kenties gnoomit eivät oikein kestäneet pahaa ja pahuuden aiheuttamia tuntemuksia. Oli helpompi vaieta kuin pohtia – jopa senkin uhalla, ettei myöskään ratkaisua ongelmiin löytynyt. Varmasti jokainen meistä löytää itsestään hiukan gnoomia, jollakin tavalla hiljaa kärsiminen ehkä on läsnä myös suomalaisuudessa. Esimerkkinä tästä ovat vaikkapa vaietut sotatraumat.

Allmaan vaskitsassa on synkistä sävyistä huolimatta mukana myös huumoria, joka on hienovaraista ja lämminhenkistä. Erityisesti karvainen salama nauratti. On myös jännä, miten ensimmäisessä osassa rehtoria suorastaan inhoaa, toisessa osassa taas rakastaa. Erityisen kutkuttava oli myös sivulauseessa esitetty ajatus hiidestä, joka vaihdokkaana hiipparoi täällä ihmisten keskuudessa tekemässä pahuuksiaan. Tästä tuli mieleen Peter Hoegin upea kirja Nainen ja apina, jossa ihmisten keskuudessa syntyy suoranainen paniikki hiukan samankaltaisen epäilyksen vuoksi…

Kieli ja kerronta molemmissa teoksissa on taattua Peltoniemeä: huoliteltua ja vaivatonta.

Yhtä asiaa olen kuitenkin näiden kahden kirjan kohdalla pyöritellyt pitkään, nimittäin kirjasarjan ulkoasua. Kuvat ovat toki taidokkaasti tehtyjä kansikuvia myöten, mutta välillä lapset ovat kovin vanhan näköisiä ja jotenkin ”poissaolevia”. Mietin myös, löytävätkö alakoululaiset tämän hienon ja mukaansatempaavan trilogian vai tuleeko kirjojen kansikuvista liian vanhanaikainen ja ”jähmettynyt” olo? Se olisi sääli, koska mitään vanhanaikaista trilogiassa itsessään ei ole. Kirjasarjassa yhdistyvät mainiolla tavalla sadunomaisuus, nykyaika ja lapsen maailma.

Vesi on itselleni rakas elementti, joten odotan jo kovasti trilogian kolmatta osaa. Toisaalta hetki tulee olemaan myös haikea, kun tietää, että kyseessä on sarjan viimeinen osa. Mutta ainahan samoja kirjoja voi lukea uudelleen, jos kaipuu Taivazalaan, Vattenporiin tai Allmaahan pääsee yllättämään.

Teksti: Annika Eronen
Kuva: Annika Eronen

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>