Ihmeparantumisia

Yritämme yleensä antaa muille hyvän kuvan itsestämme. Jos joskus tuntuu, että joku ei edes yritä, on hän ehkä vain halunnut miellyttää jotakuta, jonka kanssa on jakanut erilaisen käsityksen hyvästä kuin me. Kaikki varmaan haluaisimme, että se joka on meille tärkeä, katsoisi meitä hyväksyvästi ja rakastavasti.

Minusta pyrkimys hyvän kuvan antamiseen on ihan viisasta. Kuva ei ehkä aina ole aivan rehellinen, mutta tuskin yleensä haittaa, jos asiat paranevat tullessaan sisimmästä toisten kuultaviksi. Kannattaa ajatella mitä sanoo – eikä aina sanoa mitä ajattelee.

Kirjoittaessaan voi helpommin yrittää vaalia julkisuuskuvaansa – voi käyttää lähteitä, kysyä toisen mielipidettä ja käyttää harkintaa – nukkua vaikkapa yön yli, mikäli kirjoittamiselle annettu määräaika antaa myöten. Puhumisien laita on toisin. Puheemme paljastavat meistä yhtä ja toista. Murre tai korostus paljastaa kielen tuntevalle mistä toinen on tulossa, onko hän meitä vai muita – puheen sisältö kertoo sen, mikä puhujalle on tärkeää. Toiset tekevät johtopäätöksiä meistä sanojemme perusteella.

Tiedän olevani puheissani aika pidättyväinen, mutta silti tulee joskus päästeltyä sydämen kyllyydestä asioita, jotka jälkeenpäin mieluusti muuttaisi sanomattomaksi, mikäli se vain olisi mahdollista. Vaan ei ole, ja usein sanojen toisiksi selittelykin vain pahentaa asiaa ja antaa ikäville mielenilmaisuille vielä lisää painoa. Toisinaan sanomatta jättäminenkin jää kaduttamaan. Joskus vielä joudumme tekemään tiliä turhista sanoistamme – varmaankin myös sanomatta jättämisistämme.

Jeesus sanoi, että ”mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Varmaan jokainen meistä päästää suustaan sekä hyviä että pahoja sanoja. Ehkä joku ilmaisee mielensä liikkeitä pidäkkeettömämmin, toinen kykenee paremmin hillitsemään itsensä. Olisiko niinkin, että hyvät puheet myös tuottavat hyvää mieltä sekä puhujassa että kuulijassa – täyttävät sydäntä hyvillä asioilla?

Jotenkin kuitenkin on vielä tärkeämpää miten asiat ovat kuin miltä ne näyttävät. Kaikkitietävän Jumalan edessä meidän on turha yrittää olla muuta kuin olemme. Voimme tietysti pyytää, että se mitä sisällämme on, jotenkin paranisi ja se paraneminen kuuluisi puheissammekin. Sehän olisi ihme, mutta ihmeitä tapahtuu.

Minulla on käsitys, että Jumala ei katso asioita sormien läpi, mutta katsoisiko ristin takaa? Näkyisimmekö siten toisessa valossa? Ehkä vielä suurempi ihme kuin meidän ja puheidemme mahdollinen muuttuminen on se, että Jumala näkee meidät luominaan ja lunastaminaan paljon parempina kuin ansaitsisimme tulla nähdyiksi.

Pekka Mäenpää

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>