Sodan jälkeiset vuodet: vaarojen ja jälleenrakennuksen aikaa

Suomen irtautuessa sodasta syksyllä 1944 tasavallan presidenttinä oli Suomen marsalkka Mannerheim, mutta marraskuussa pääministeriksi noussut J.K. Paasikivi alkoi käytännössä johtaa politiikkaa. Kansan keskuudessa koettiin sekä syvää huolta tulevaisuudesta että myös suurta helpotusta sodan päättymisestä.

Mielialan vakavuudesta Moskovassa 19.9. solmitun välirauhansopimuksen jälkeen kertoo Mannerheimin luonnehdinta Paasikivelle: ”Sopimuksessa ei puhuta kapitulaatiosta (antautumisesta), mutta todellisuudessa välirauha on kapitulaatio. Emme voi puolustaa itseämme.” Tällä hän tarkoitti erityisesti keväällä hylättyihin rauhanehtoihin lisättyä vaatimusta
luovuttaa Helsingin läheltä Porkkalan alue Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Molemmat totesivat kuitenkin, että sopimuksen määräysten toimeenpano on Suomelle elinehto. Sitä valvomaan saapui Helsinkiin Liittoutuneiden valvontakomissio, jossa Neuvostoliitolla oli johtoasema.

Heti aluksi vaikeinta oli saada käyntiin saksalaisten karkottaminen Pohjois-Suomesta, mutta Mannerheimin realismi voitti, ja hän määräsi sotatoimet aloitettaviksi. Tornioon lokakuun alussa tehdyn uhkarohkean maihinnousun jälkeen Neuvostoliitto vakuuttui, että Suomi on tosissaan päättänyt suoriutua velvoitteistaan. Lapin sota oli raskas kokemus kotiuttamista jo odottaville sotilaille ja alueen väestölle. Eteläisessä Suomessa monet pelkäsivät Neuvostoliiton miehitysyrityksiä, mikä kuvastui asekätkentähankkeessa.

Marraskuussa muodostetun Paasikiven hallituksen päätehtäväksi tuli välirauhan ehtojen täyttäminen. Itsenäisyyspäivänä 1944 Paasikivi piti kansalaisjuhlassa Helsingissä tärkeän ulko- ja sisäpoliittisen linjapuheen ”laakson pohjalta”, kuten hän tilannetta kuvasi. Tärkeimmäksi tehtäväksi hän määritti hyvien naapurisuhteiden luomisen Neuvostoliittoon mutta korosti myös
pohjoismaiden merkitystä. Presidentti Mannerheim johti ulkopolitiikkaa noiden periaatteiden mukaisesti.

Suomi säilytti sodanjälkeisenä aikana itsenäisyytensä ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksensä sekä pysytteli blokkijaon ulkopuolella. Jälkeenpäin on hahmoteltavissa seuraavia tekijöitä, jotka vaikuttivat menestykseen:
– Torjuntataistelut kesällä 1944 pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen, mikä oli välttämätön edellytys myös sodasta irtautumiselle itsenäisyyden säilyttävillä ehdoilla.
– Suomi jäi sivuun painopistealueelta eli tieltä Berliiniin puolueettoman Ruotsin kupeeseen.
– Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joita Suomi kykeni nopeasti toimittamaan. Siitä tuli Suomelle eräänlainen ”poliittinen henkivakuutus” tai ”turvatakuu”.
– Suomen sisäpoliittinen tilanne vakautui verraten pian, ja valtiosääntö kesti kriisiaikojen paineet ilman mullistuksia.

Sisäpoliittinen valtakamppailu oli rajua, mutta suomalaisen yhteiskunnan ja talousjärjestelmän perusrakenteet kestivät, eikä myöskään virkamiesten asemaan tehty merkittäviä muutoksia. Osoittautui, että Paasikiven oletus Neuvostoliiton intressien rajoittumisesta lähinnä turvallisuuden alalle oli oikea, sillä Moskovasta ei ryhdytty tukemaan yhteiskunnallisia kumoushankkeita. Stalinille oli tärkeämpää varmistaa sotakorvaustoimitusten sujuminen, ja myös Ruotsin rauhoittamispyrkimys vaikutti samaan suuntaan.

Vaikein suhteita hiertävä kysymys oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jota Paasikivi nimitti ”hirmuiseksi asiaksi”. Hallituksen oli pakko alistua liittoutuneiden yhteisesti sopimiin laintulkintoihin. Kysymys oli voimasuhteista, ei juridiikasta, joten sodan jälkiselvittelyt oli hoidettava voittajien ehdoilla, jotka kävivät Suomen lakien yli.

Suomen asemaa vakiinnutti Pariisin rauhansopimus 1947. Siihen vaikutti myös yya-sopimusneuvottelujen tulos keväällä 1948. Paasikivi ei kiristyneen kanainvälisen tilanteen vuoksi ollut aluksi halukas neuvotteluihin, mutta hän sai kuitenkin hyväksytyksi keskeiset tavoitteensa. Oman tulkintansa Paasikivi esitti heti puheessaan 9.4.1948 todeten: ”Sopimuksen johdannossa on julkilausuttu tärkeä periaate, että Suomen pyrkimyksenä on pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella… Sopimuksen sotilaalliset velvoitukset sisältävät, että jos maamme tai Neuvostoliitto meidän alueemme kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai sen liittolaisten puolelta, me puolustamme alueemme koskemattomuutta niin paljon kuin jaksamme…”

Sodanjälkeisen ajan päättymistä kuvasti jo vuosi 1952, jolloin lopetettiin sotakorvaukset ja elintarvikkeiden säännöstely sekä pidettiin Helsingin olympialaiset. Lopulta Suomen turvallisuuspoliittinen asema helpottui suuresti, kun Neuvostoliitto Paasikiven presidenttikauden päätteeksi vuoden 1956 alussa palautti Porkkalan alueen.

Teksti: Pekka Visuri

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?