Muuttopuuhia

Matkallamme omakotitalosta kerrostaloon muutimme tässä vaiheessa rivitaloon. Oikein mieleinen asunto, mutta puolta pienempi. Kun on pikkuhiljaa koonnut parikymmentä vuotta tavaraa omakotitaloon (vaimo yli kolmekymmentä vuotta), niin onhan sitä kertynyt. Kun pojat kukin vuorollaan lähtivät omaan asuntoon vieden tavaroitaan mennessään, niin kappas vain: tyhjillä tiloilla oli taipumus täyttyä.

Tähän muuttoon liittyi kahdenlaisia tunteita. Toisaalta olimme kuin kotia perustava innostunut nuoripari. Toisten innostuneiden joukossa alkuun kävimme lähes päivittäin Ikeassa uusimassa kalusteita. Toisaalta oli luopumisen tuskaa. Kaikki ei kerta kaikkiaan meille enää mahtunut.

Kirpputorille veimme monta laatikollista kirjoja. Tätä en enää lue, tätä en ole vielä lukenut enkä varmaan luekaan. Keittokirjoja, joista ei koskaan ollut tehty yhtään ruokaa. Netistä saa kaikki ohjeet nykyään. Sinne meni astioita, lamppuja, koriste-esineitä. Huonekaluja myytiin muuten tai lahjoiteltiin. UFFin vaatekeräykseen lähti  monta pussukkaa.

Lapsellisuuttani olin luullut, että muoti-ilmiö Konmari olisi ollut joku keino päästä turhista vaatteista eroon. Ei, sehän oli kikka saada mahtumaan enemmän samoihin tiloihin.

Kouluttajaurani aikana olin koonnut melkoisen määrän taustamateriaalia ja kehitellyt valmiita koulutuspaketteja. Tuskaa tuotti nyt karsia niistä roskiin ensin varmasti turhimmat ja sitten yhä lisää. Jotain sentään jätin. Raadollista oli itselle myöntää, etten enää kouluttaisi, vaikka se kivaa vielä voisi ollakin. Ne jotka minua tilaisivat, ovat itsekin jo eläkkeellä eli eivät istu enää koulutusmäärärahoista päättämässä.

Muistaakseni se oli Leo Tolstoi, joka jossakin kirjassaan kysyi: ”Paljonko ihminen tarvitsee maata?” Vastaushan oli kaksi arsinaa eli juuri hautakuopan verran. Suvi Teräsniska laulaa uusimmalla levyllään jotenkin tähän tapaan, että ”eihän meistä kukaan saa täältä mitään mukaan”. Näitä olen ajatellut. Miten vaikeaa on irrottautua tavarasta.

Oikeastaan ajattelin näitä jo kesällä ennen muuttoamme. Hyvä ystävämme Naapurin Mies jäi nopeassa tahdissa leskeksi – vain muutamaa viikkoa ennen kuin heillä olisi ollut kultahääpäivät, siis 50 vuotta yhteistä avioelämää. Naapurin Mies pohti elämänsä arvoja. Myi omakotitalonsa, tuki taloudellisesti lastensa elämää, sanoi minulle: ”Tärkeintä kuitenkin on rakkaus. Sitä minulla on ollut.”

Kuinkas sitten kävikään? Naapurin Mies osti pienemmän asunnon meidän uuden asuntomme viereisestä kerrostalosta. Hyvä naapuruus siis jatkuu. Meidän pihasta näkyy Naapurin Miehen ikkunat – ollaankos sitä kotona, jos vaikka poikettaisiin.

Tapio Eronen

Kirjoittaja pyrkii löytämään omaa tilaa tavarapaljouden keskellä

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>