Rakel-Siviä Nordman-Naskali navetanpesukesänään.
Veljeni Aulis Nordman pääsi sotaväestä pois ja oltiin iloisia kun tuli kotiin. Iloa ei kestänyt kuin muutama päivä, kun syttyi sota ja hän joutui melkein ensimmäisten joukossa lähtemään sotaan. Ei ehtinyt olla kauan kotona.
Naapurissa oli aika iso talo, siellä oli isäntä ja emäntä nuoria molemmat. Heillä oli kolme pientä lasta, vanhin ei ollut vielä koulussakaan. Sieltä isäntä joutui sotaan, ja emäntä jäi yksi, lasten ja koko karjan kanssa. En muista kuinka monta lehmää oli. Rouva oli ihmeissään, kaikki kävi niin äkkiä eikä hän ehtinyt saada mistään apua. Emäntä tuli naapuriin luokseni. Olin vähän päälle 10-vuotias. Hän sanoi, ettei mennyt äitiäni tapaamaan, koska hänellä on kädet täynnä työtä. Emäntä kysyi:
– Tulisitko sinä pesemään navetan
Lehmät olivat silloin ulkona, mutta hän ei millään ehdi sitä pestä. Ensin säpsähdin, että pystynkö siihen, kun olen niin nuori, mutta emännälle tuli vedet silmiin ja kyyneleet lattialle asti. En hennonut jättää vaan sanoin:
– Kuule, kyllä minä tulen sinua auttamaan. Kyllä minä sen jotenkin osaan pestä, yritän ainakin.
Emännän katse kirkastui, kyyneleet hävisivät. Pyysin, että hän lähtisi näyttämään navettaa, en ollut siellä koskaan käynyt. Sitten me mentiin yhdessä. Siellä oli lattiakin, jotta sen pystyi pesemään. Siellä oli luutaa ja harjoja ja ämpäreitä, riepuja ja mikä ihmeellistä, siellä oli raanakin, että vesi tuli sisälle.
Jos kaivosta olisi pitänyt hakea, en olisi pystynyt. Emäntä meni katsomaan lapsia. Minä sanoin, että mene vain. Sitten emäntä lähti ja seuraavana aamuna menin sinne navettaan ja aloitin työt.
Ensin katselin, mistä aloittaisin. Sitten kun aloitin, siitä enempi opin kun tein vain.
Puolenpäivän aikaan tuli nälkä. En muista, että olisin taloon mennyt syömään, mutta varmaan menin kotiin syömään ja sitten taas jatkamaan töitä. Koko päivä siinä minulla meni.
Illalla tuli väsymys. Sen tietää noin nuorella. Ja sitten lopetin, ja jäin ovenpieleen seisomaan ja katselemaan työni tuloksia. Ja itsekin todistin, että aika puhdasta on.
Samalla tuli emäntä ja sanoi, että olen varmaan jo tehnyt työn.
– Niin olen. Nyt en enää jaksa jos pitää jatkaa, sanoin.
Sitten me iloittiin molemmat yhdessä. Hän iloitsi että sai apua ja oli hyvä ottaa lehmät puhtaaseen navettaan ja minä iloitsin, koska pystyin apua antamaan.
Sitten siitä omiin hommiin lähdin ja seuraavana päivänä kouluun. Koulussa opettaja toi radion luokkaan ja laittoi välillä sen käyntiin ja kuunneltiin, mitä kaikkea tapahtui.
Sanoin myöhemmin emännälle, että jostain pitää apua hakea lisää. Ja kuulinkin myöhemmin, että apua hän oli saanut. Lopulta isäntä pääsi sodasta eikä ollut haavoittunut. Vieläkin minulla on mieli hyvä, että sain autettua. Se oli auttamista, silloin ei puhuttu rahasta mitään. Minä autoin vain.
Kotirintaman lapsista ei paljoa puhuta, vaikka heitäkin oli paljon. Paljon on ollut puhetta Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, mutta kotona työtä tehneet lapset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Muutama vuosi siitä, kun Aulis pääsi sodasta ja meni naimisin, olin itse jo Lempäälässä. Aulis ja vaimonsa Toini muuttivat Kanadaan ja heidän poikansa on taiteilija Onni Nordman.
Rakel-Siviä Nordman-Naskali
Viimeisimmät kommentit