Talvisodan aika Lempäälässä

Tuomas Tapola (keskellä) puhuu isänsä syntymän 120-vuotispäivän juhlassa Lempäälässä. Kuva: Päivi Tapolan albumi

Sodan uhan kasvaessa lokakuussa 1939 olin 13-vuotias koululainen Norssissa. Helsingissä pantiin tuolloin koulut kiinni. Isäni, jalkaväenkenraali Kustaa Tapola lähti Imatralle Valtionhotelliin rakentamaan Kannaksen Armeijan esikuntaa, jonka esikuntapäälliköksi hänet oli nimitetty.

Kun sitten ajateltiin, ettei sotaa tulekaan, koulut avattiin uudelleen. Niinpä koulussa oltiin myös marraskuun 30. päivänä, kun Helsingin pommitukset alkoivat. Helsinki oli pommitusten pääkohde, ja pommikoneet tulivat Viron rannikon Paldiskista. Koulut suljettiin heti ja oppilaat käskettiin myös Norssista kotiin. Kävelin kavereineni noin kolmen kilometrin matkan Norssista Ratakadulta kotiin Pohjoisrantaan.

Ehdittyäni kotiin isäni soitti Imatralta ja kertoi, että sota oli syttynyt. Emilia-äitini puhui hänen kanssaan puhelimessa. Katselin ikkunasta ja näin miten meren suunnalta lähestyi yhdeksän pommikonetta. Huusin äidille:

– Sano isälle, että me tiedämme sodan alkaneen; taas on pommikoneita tulossa.

Isä kehotti meitä lähtemään mitä kiireimmin Lempäälään. Perhe hajosi eri suunnille, sillä isoveljeni Ilkka, joka oli 17-vuotias suojeluskuntalainen, lähti vapaaehtoisena tykkimieheksi ilmatorjuntajoukkoihin Imatralle.

 

Pakkasimme välttämättömimmät tavarat kiireesti. Mukaan otettiin kuitenkin myös hopeakapsäkki, jossa olivat arvotavarat. Lähdimme rautatieasemalle, joka oli tungokseen asti täynnä ihmisiä. Kun pääsimme sinne, alkoi pommeja pudota lähelle. Suurin osa pommeista putosi linja-autoasemalle ja Arkadiankadulle Hankkijan talon läheisyyteen, ja kymmeniä ihmisiä kuoli. Lähdimme juoksemaan muiden mukana väestösuojaan, joka sijaitsi aseman sivurakennuksessa rautatientorin puolella. Rakennuksen kellarikerros täyttyi ihmisistä.

Junat seisoivat asemalla. Kun ihmiset näkivät matalalla lähestyvät lentokoneet, he ensin arvelivat niiden olevan omia koneita. Käsitys kuitenkin muuttui, kun ilmatorjunta avasi tulen muun muassa Postitalon katolta. Ihmiset näkivät siipien punatähdet ja pakenivat paniikissa pommisuojaan. Hädässä hopeakapsäkki oli unohtua asemalaiturille, ja juoksin vastavirtaan pelastamaan sitä.

Kellarissa oleskelu venyi ja kaiken huipuksi joku keksi, että oli jouduttu kaasuhyökkäyksen kohteeksi. Ihmiset alkoivat nuuskia ilmaa ja olivat huomaavinaan kaasua katonrajassa. Väestösuojan sairaanhoitaja ilmoitti, että tilassa oli vain yksi kaasunaamari. Tilannetta yritettiin korjata käsin veivattavalla ilmanvaihtokoneella, ja pyöritin kampea vuorollani. Tietenkään kellarissa ei ollut mitään kaasua; aikaisemmin oli vain puhuttu mahdollisesta kaasupommein tehtävästä hyökkäyksestä, ja siihen oli varauduttu kaasunaamarein ja hiiltä sisältävien pyyhkeiden avulla. Kaasuhyökkäykseen varautuminen kuului tuolloin kansalaiskasvatukseen.

Lopulta pääsimme matkustamaan Lempäälään evakkoon isäni Aaku-veljen luo. Aaku ja Katri Tapolan Mottisen taloon tuli myös äitini isosisko Olga Kuurma Kaija-tyttärensä kanssa. Myöhemmin koko joukkomme siirtyi täysihoitolaan Uotin parantolaan Lempäälän kirkolle.

 

Kenraali Kustaa Tapola (oik.) poikiensa Tuomas ja Ilkka Tapolan kanssa juhannuksena 1942. Kuva: Päivi Tapolan albumi

Sotatalvi oli luminen ja hyytävän kylmä, mutta Lempäälässä varsin rauhallinen. Katselimme paikkakuntalaisten kanssa yhdessä, kun pommikoneet lensivät yli pommittamaan Tamperetta. Läheisen järveen jäälle putosi venäläinen kone, jonka eloonjääneet lentäjät saatiin dramaattisten vaiheiden jälkeen vangeiksi. Toisen kerran painolastiaan keventänyt venäläinen kone pudotti Hennerin pellolle kuusi pommia. Pommikuopista paljastui arkeologinen löytö keskiaikaisia aseita. Hälytys pommituksen tullessa tapahtui kirkonkelloja soittamalla, ja kaikki juoksivat perunakellariin. Samaan Mottisen kellariin laskivat potkukelkoilla valkoiset lakanat päällään myös läheisen koulun kaksi opettajatarta.

Täytin neljätoista vuotta 20. tammikuuta ja kirjoitin Lempäälästä isälle: ”Isä rakas! Ilkka kirjoitti 18 päivä ja kertoi, että Sinä annat hänelle kaikki mitä hän vain voi käyttää. Muista siis, että pidät itselläsi nämä hyvät! [hansikkaat] Toivottavasti olet kirjoittanut jo ja käskenyt meidät Helsinkiin, sillä minä lähtisin ihan mielelläni. Kävipä sitten niin, että eilen aamulla kello 8.30 lähdimme vuokra-autolla Tampereelle, Kaijaa [serkku Kaija Kuurma] lääkäriin viemään, kun kuume ei vain ”tykännyt” laskea. Eipä Tampere kovin ollut kärsinyt. Vaikka ajoimme Tammerkosken yli, emme nähneet muuta kuin yhden talon, joka oli rikkoutunut, se oli paksussa jäässä kaikkialta. Tohtori Wass, jonka luona kävimme, käski sanoa terveisiä Sinulle, sillä te olette kuulemma opintotovereita. Kaija on vilustunut angiinan jälkeen ja on saanut pienoisen läppävian sydämeensä. Vielä on pari päivää tulirokon tarttumisajan loppuun, mutta minä ainakin olen päinvastoin parantunut kurkkukivusta ja päänsärystä. Sinulta ei olekaan tullut mitään tietoa pitkään aikaan. Yritäpä nyt kirjoittaa vähän silloin tällöin. Terve vaan, ehkä Helsingissä tavataan, jos tulet käymään. Tuomas”

 

Isäni työ Kannaksen Armeijan esikunnassa oli kuitenkin niin kiireistä, ettei hän ehtinyt useinkaan kirjoittaa meille kotijoukoilleen, silti muistan hänen lähettäneen minulle rukkaset syntymäpäivälahjaksi. Kortissani vähän myöhemmin valitin: ”Rakas Isä! Olemme odotelleet Sinulta tietoja, mutta taitaa olla turhaa odotella, kun Sinulla on kai kovasti työtä. Ryssäkin on varmaan hätyytellyt kovasti teitä viime aikoina. Jaskalta [Heikinheimo] olen saanut kirjeen. Tuomas”

Isälleni myönnettiin ansioistaan 2. luokan Vapaudenristi 26.2.1940. Perusteluissa hänestä sanottiin: ”joka kyvyillään, tarmollaan ja määrätietoisella työllään on hyvin ansioitunut Kannaksen Armeijan taisteluissa”. Kortissani Lempäälästä maaliskuussa onnittelin isää kunniamerkistä: ”Rakas Isä! Kuulimme radiossa ja näimme lehdestä Sinun merkistäsi. Niin, että onneksi olkoon vaan!”

Emilia-äiti lähetti paketteja ja kirjeitä Imatralle sekä isälle että Ilkalle. Niissä oli tarpeellisten tavaroiden lisäksi mukana muun muassa suklaata ja pähkinöitä. Hän kyseli myös tuttujen kuulumisia sillä Lempäälä oli kovin sivussa kaikesta: ”Onkohan Aitanga [Oesch] Helsingissä? Tiedätkö mitä Hovilaisista? Kaarin Talvela oli kuulema tapaamassa Paavoa rintamalla, sanoi Masa [poika Martti Talvela] kun soitti Kuopiosta Tuomaalle. Saattekohan kaikki kirjeet, jotka lähetämme? Ilkka sanoi, ettei kymmeneen päivään ollut saanut meiltä kirjettä, ja kumminkin lähetämme miltei joka päivä?

Tapaaminen oli tietenkin mahdotonta ja äiti ikävöi ja oli huolestunut: ”Ilkan ja Sinun kuvasi ovat minulla tässä pöydällä. Sanovat, että olemme toistemme näköiset. Ilmankos olemme niin onnellisia! – Kun Jumala antaisi meille vain rauhan. – Milloinkahan Ilkka siirtyy ja mihin? Mitenkähän se poika-raasu jaksaa? Aina olette ajatuksissani. Aina rukoilen puolestanne, niin kuin koko maamme puolesta.”

 

Myös muut sukulaiset lähettivät postia isälle, jonka kykyihin hoitaa asiat kuntoon luotettiin ehdottomasti. Aaku-setäni kirjoitti Lempäälästä: ”Veli hyvä. Kirjoitan sinulle tiedätkö mitään meidän pojista kun eivät ole kirjoittaneet vähään aikaan ja olemme odotelleet eikö niitten vuoro jo tule lomalle päästä vaikka kai siellä kiirettä on. Muuten joutuukohan Sakari niille RUK:n kursseille piakkoin kun se talvella siitä vähän kirjoitti sinun maininneen. Jos satut saamaan mitään tietoa heistä niin kirjoita jos kerkiät. Tervehtien Aaku”

Kaikilla oli huoli omista läheisistään. Isän Kaisa-sisko (Jara) kirjoitti Lempäälän Kuokkalasta: ”Veli Hyvä! Terveiset täältä kotikulmiltasi. Tiedän että Sinulla on tällä kertaa paljon vaivaa ja työtä mutta sittenkin kirjoitan ja häiritsen sinua, kun sain juuri Viljolta kirjeen jostain pohjoisesta. Hän on ollut siellä niissä suurissa taisteluissa, joita siellä on käyty. Arvaan siitä kun hän sanoi olevansa siellä missä on saatu paljon sotasaalista. Sanoi olleensa 15. pnä päivätyssä kirjeessään täsmälleen kolme viikkoa etulinjoilla ja silloinkin kolme vuorokautta samoilla silmillä sitten nukkuneensa kesken kranaattitulen rintamalla ja niin väsynyt olleensa että näkyi silmissänsä kun heräsi suuria kivimuuria ja komean kirkon. Vaikka huomauttaa, että on se kaikki yhteisen isänmaan puolesta eikä hän sitä valita. Mutta minä ajattelin että eikö sinne voi miehiä vaihtaa kun niillä muualla on niin hyvät olot. Ja näillä ei ole muuta lämmintäkään 39 asteen pakkasessa kuin vaatteet päällä. Täällä Kankaanpäässä kuuluu olevan vielä samanikäisiä miehiä vaikka kuinka paljon lempääläläisiäkin. Hän pyytää tupakkaa, sokeria, voita ja yskänlääkkeitä, mutta kun olen lähettänyt 4. pnä, 8. pnä ja 15. pnä paketit, eikä mikään ole mennyt perille niin en voi niitäkään lähettää kun ei mikään mene ja muualle menee kolmessakin päivässä perille. Kyllä ainakin ensimmäisen pitäisi olla perillä jo. Etkö sinä voisi sille mitään? Lähettäisin hänelle taskuaseenkin kun sain ostaa ja minulla on siihen nimismiehen lupakin, mutta kuinka senkään voin lähettää? – Muuten eikö tämä kamala sota jo ala loppua? Vaikka eihän meillä täällä varsinaista hätää ole kun vaan Viljo vielä kerran palaisi kotiin rauhallisiin töihinsä ja monet muut perheittensä huoltajat, joilla on vielä paljon vaikeammat olot. Kirjoita nyt muutama sana minulle tänne kesken kiireittesi. Terveisin siskosi Kaisa. Tuleeko Suomeen enää rauhaa koskaan? En kuitenkaan usko ryssän täällä koskaan asuvan. Suonethan anteeksi tämän kun Sinua vaivaan, mutta en ymmärrä millä saisin sitä lääkettä kulkemaan. Koettaisit jos mahdollista olisi, saada sieltä kautta jotain yskänlääkettä Viljolle, kun minä en saa menemään. Kaisa”

 

Välillä kävimme äidin kanssa myös Helsingissä tarkistamassa, miten asiat ovat kotona Pohjoisrannan Kiholinnassa ja kirjoitin käynnistä: ”Isä rakas! Täällä sitä taas istua ’töllötetään’ niin kuin ennenkin. Pääsimmekin harvinaisen nopeasti tänne. Täti Bonsdorff’ sanoi kun tapasimme hänet kadulla, että Paasikiven ja Helmisen ja kai monien muidenkin asunnon lattiat ovat jäässä ja huonekalut lujasti kiinni. Meidän asunto taisikin sitten olla aika hyvässä kunnossa. Talonmieskin oli palannut reissultaan samana päivänä kun me lähdimme, mutta kuitenkin ennätimme haukkua ensimmäisinä häntä, nimittäin ovien peittämisestä porraskäytävissä. Puolustukseksi hän ilmoitti poteneensa vatsaripulia. Ja sen minä kyllä uskon, kun se ripulikohtaus tuli heti sodan alettua. Imukkeesi Sinä kai olet saanutkin jo, kun tämän kirjeen saat. Tarvitsetko tupakkaa, niin me kyllä lähetämme heti. Minulle ei jääkään juuri muuta kirjoittamista kuin ne asiat vaan, joita Äiti ei ole kirjoittanut. Enkä keksi enempää. Kirjoittaisit joskus, kun on aikaa vähän. Terve siis! Tuomas”

Kymmenisen päivää ennen sodan loppua, 2. maaliskuuta kirjoitin: ”Isä rakas! Täällä Uotissa me sitten ollaan. Olemme olleet täällä jo viikon. Minä tapasin erään majuri Simosen pojan täällä, joka on vuoden verran vanhempi minua. Joten aika menee paljon paremmin. Me olemme liittyneet Suojeluskunnan poikaosastoon, mutta yritämme päästä oikeaan. Sinä et tietenkään ennätä kirjoittaa. Ja tänne tulee aika harvaan yleensä kirjeitä varsinkin Kannakselta päin. Eskolta ja Sakarilta [Tapolan serkut] tuli kylläkin pitkästä aikaa kirjeet pari päivää sitten. Me meinaamme jäädäkin tänne, mutta jos me lähdemme pois, menemme kai Jaralle.”

 

Tuomas Tapola

Eläkkeellä oleva rehtori, kohta 92 vuotta,

rintamaveteraani,

jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin Ritari Kustaa Tapolan nuorempi poika

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>