Vesilahden kirkkoherra Hari Henttinen tunnetaan värejä ja koruja kaihtamattomana pukeutujana ja miehenä, joka meikkaa. Kirkko-Harri on rohkea oman tiensä kulkija.

”Ei taida tulla mitään” – sanottiin Harri Henttisen pappishaaveista

– Kun tajusin, että minun pitää olla se, joka oikeasti olen, vapauduin, Harri Henttinen kertoo kasvunvuosistaan. Kuva: Katariina Rannaste

”Olen melkein koko aikuisikäni ollut itseltäni hukassa. Nyt 53 vuotta täytettyäni voin sanoa, että olen löytänyt itseni.

Ihmisen olisi hyvä viettää rajalla olon hetkiä. Vaikkei kohdalle tulisikaan vakavaa sairautta tai muuta elämän takaseinää, olisi hyvä miettiä, miksi olen täällä ja miksi juuri tällainen ihminen on tullut maailmaan. Miksi tähän aikakauteen, maahan ja paikkakuntaan, koska kaikki olisi voinut mennä niin toisella tavoin. Pidämme helposti itsestäänselvinä asioita, jotka eivät ole itsestäänselviä.

Minulle miehenä eläminen ei ole ollut itsestäänselvä asia. Mieheksi kasvaminen on ollut prosessi, matka. Minua on aina pidetty tyttömäisenä, olen ollut feminiininen, herkkä, niin sanottu tyttöpoika. Lapsena en kokenut itseäni sillä tavalla, lapsena vaan elin ja olin. Mutta kun jossain vaiheessa tajusin, että minun pitäisi kasvaa mieheksi, mietin, mitä se voisi tarkoittaa.

– 1970-luvulla miesten mallit olivat tiukat. Piti olla raju ja tykätä poikien jutuista, enkä ymmärtänyt sitä maailmaa, Harri Henttinen kertoo. Kuva: Katariina Rannaste

1970-luvulla miesten mallit olivat tiukat. Piti olla raju ja tykätä poikien jutuista, enkä ymmärtänyt sitä maailmaa. Katsoin ulkopuolelta niitä juttuja. Autot eivät olleet minulle tärkeitä, en tapellut koskaan kenenkään kanssa. Jalkapallo ja jääkiekko olivat minulle sellaisia asioita, etten löytänyt niistä itseäni. Se johti siihen, että olin nynny, ja koulukiusaaminen alkoi.

Koulu oli kauheaa aika, helvetti elämässäni. Olisin halunnut olla tyttöjen voimistelujutuissa mukana, enkä ymmärtänyt miksen olisi voinut olla siellä. Sanoin siitä voimisteluopettajalle ja hän ajatteli sen olevan vitsi. Oli kuin olisin puhunut vierasta kieltä, se ei vain ollut mahdollista. Tänä päivänä puhutaan enemmän sukupuolisensitiivisyydestä. Että tyttönä tai poikana voi elää eri tavoin.

Olin jatkuvasti jakojäännös, eli olin aina viimeinen, kun jääkiekko- tai jalkapallojoukkueita jaettiin. Aina pohdittiin, että kuka joutuu ottamaan Harrin. En osannut pelata ja saatoin tehdä oman maalin. Minusta tuli vitsi.

En täyttänyt pojan mallia, enkä tytön malliinkaan voinut mennä, joten sulkeuduin, ja minusta tuli kamalan hiljainen. Jos opettaja kysyi jotain, en vastannut mitään. Ja jos joskus sanoin jotain, minua heitettiin pyyhekumeilla. Siihen aikaan niitä tekoja vähäteltiin, ”lapsethan tekevät aina tuollaista”. Ilmapiiri oli sellainen, että ”sinun pitää vaan reipastua”. En kotonakaan halunnut kertoa kiusaamisesta, koska häpesin sitä. Kukaan ei tiennyt siitä.

Kun peruskoulu päättyi, minusta tuntui, että nyt elämä aukeaa. Lukioon siirryttäessä koin valaistumiskokemuksen. Se oli minulle valokokemus, jossa minulle näytettiin erilaisia polkuja, teitä. Minulle viestitettiin siinä, että tehtäväni tulee olemaan vierelläkulkija. Ei niin, että kuljen toisten edellä tai toisten tiellä, vaan että kuljen omaa tietäni muiden rinnalla, ja se riittää. Se on elämäntehtäväni.

Minuun muotoutui ajatus, että haluan papiksi. Mutta monet sanoivat siihen, että ei sinusta voi tulla pappia, kun sinä olet noin hiljainen. Että siinä pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä ja mennä ihmisten eteen. Ei taida tulla mitään siitä. Siinä kohtaa avauduin. En ollut oikeasti estynyt, vaan minulla oli koulussa ollut rooli. Moni opettaja sanoi jälkikäteen, että he eivät voineet kuvitella, että kyse on samasta ihmisestä. Ero oli niin silmiinpistävä.

Merkittävä asia ihmisenä kasvamisessa minulle on ollut se, että olin lukion jälkeen mallikoulussa, vaikka sinne meneminen oli ison kynnyksen takana. Muistan mennessäni tärisseeni ja ajatelleeni, että sielläkin muut nauravat minulle, etten ole mikään mies. Olin itse ajatellut, että miesmallin pitäisi olla lihaksikas, karski tai tiettyä fyysisyyttä. Havahduin, että siellä etsittiinkin persoonallisuutta. Minulle iso juttu on ollut oivallus, että sukupuolikin on elastinen, se ei ole edes mikään valmis juttu. Se on henkilökohtainen asia, jota ei ole valmiiksi annettu. On olemassa miehiä ja naisia ja jotain siltä väliltä.

– Nykyaika luo ihmisille kiireen ja stressin tunteen, ettei hän ehdi saamaan elämässä valmiiksi mitään. Ihminen janoaa elämää kauheasti joka suunnalta, eikä tyydy mihinkään. Ja aina vain on suunta eteenpäin. Elämässä pitäisi oppia katsomaan ympärilleen, taakseenkin, Harri Henttinen muistuttaa. Kuva: Katariina Rannaste

Kirkollinen ura on ollut isoin juttu elämässäni. Parasta, mitä elämässäni on ollut. Kirkon työssä olen löytänyt itseni. Tämä on ollut todella oman tien kulkemista ja toisten ihmisten tukemista. On toteutunut se, mitä näyssä on tapahtunut.

Jos olisin syntynyt esimerkiksi 1800-luvulle, minulla ei olisi ollut mahdollisuutta pohtia omaa tietäni ja elämääni. Eikä minulla olisi ollut mahdollisuuksia pohtia minä-kysymyksiä esimerkiksi 1970-luvun kirkossa. Nykyajan kirkko on mennyt vapaampaan suuntaan. Naisten tulo kirkkoon on ollut upea asia. Naiset toivat mukanaan tunne-elementin kirkkoon. Luterilainen kirkko on perinteisesti ollut järkikeskeinen, opillinen, viisaiden miesten kerho. He ovat päättäneet, miten asiat ovat, ja muusta ei keskustella. Naiset ovat tuoneet sen, että asioilla on monta puolta, inhimillisemmän otteen.

Koska minulla ei ole perhettä, jotkut saattavat ajatella sen tarkoittavan, että olen varmaan homo. Nuorempana jouduin kuulemaan paljon homottelua. Ikä on tuonut mukanaan sen, etten ole kokenut sitä enää.

Uskonnolliset piirit ovat sellaisia, että sieltä voi nousta helvettiin karkotus -juttuja. Eniten kritiikkiä on herättänyt sukupuolisuuden sekoittuminen. Kommentoidaan, että on oltava mies tai nainen, eikä mitään siltä väliltä. Pitäisi olla mies tai nainen. Minun mielenrauhani ei tästä järky, koska tiedän, että minun iankaikkisuusosani ei ole ihmisten vaan Jumalan käsissä. Mielestäni Jumala loi meidät tiettyyn sukupuoleen, mutta minun mielestäni hän loi myös persoonia, Jumalan kuvia. Sen takia olemme ainutlaatuisia. Kaikki mitä Jumala on tehnyt, on ainutlaatuista. Olen löytänyt ainutlaatuisuuden evankeliumin.

Olen huomannut, että ihmiset ottavat yhteyttä samoissa kysymyksissä, joita olen itse joutunut pohtimaan. Nykyajan elämänmeno on repivää ja suorituskeskeistä, eikä ihmisille anneta mahdollisuutta pysähtyä ja pohtia omaa persoonaa. Minulle on tullut voimavaraksi työssäni, että olen löytänyt itseni ja voin tukea toisen ihmisen itsensä löytämisen prosessia, koska tiedän, ettei se ole mikään itsestäänselvyys.”

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>