Salattu todellisuus

Juoksin, juoksin ja juoksin. Jokin luudalla lentävä seurasi minua. Olin juossut kohta varmaankin kymmenen kilometriä. Ajattelin, että pian en enää jaksaisi. Kuulin takaani inhottavaa käkätystä. Pian minua jahtaava olento alkoi heitellä minua kohti jonkinlaisia pommeja! En tiennyt selviäisinkö vielä pitkään, mutta juuri sillä hetkellä minulla oli muutakin ajateltavaa. Juoksin ja juoksin, kunnes saavuin suuren vuoren juurelle. Näin monien jahtaajaltani näyttävien olentojen lentävän luudallaan sisälle vuoren syövereihin. Katselin sitä hetken, kunnes muistin, että minua jahdattiin. Lähdin kiipeämään vuoren rinnettä nopeasti ylös ja sykkeeni kohosi joka sekunti yhä ylemmäs. Kiipesin, kiipesin ja kiipesin, kunnes jalkani lipsahti ja käteni irtosi vuoren seinästä. Syöksyin suoraan kuolemaan!

Heräsin aamulla hiestä märkänä. Olin nähnyt taas erittäin todentuntuista unta. En tiennyt mikä unessa oli todellista, mutta minusta se ei ollut ollenkaan hyvä asia. Olin kertonut tapahtuneesta äidilleni, mutta hän ei ollut uskonut minua, vaan oli nauranut itsensä kipeäksi, siis kirjaimellisesti. Äiti oli ollut kipeä jo ainakin puolitoista viikkoa. Havahduin pian ajatuksistani, kun shetlanninlammaskoirani, Pilkku alkoi nuolemaan varpaitani.

Pilkku oli minulle rakas ja aloin nauramaan tuntiessani sen märän kosketuksen varpaissani. Hetken naurettuani hätistin sen ulos huoneestani ja vaihdoin vaatteeni. Pian huomasin myöhästyväni koulusta ellen juoksisi sinne. Niinpä nappasin   mukaani banaanin ja pillimehun ja lähdin juoksemaan kouluun. Pysähdyin vasta päästyäni koulun ovien luokse. Ystäväni olivat jo menneet ja lähdin kiiruhtamaan ensimmäiselle tunnilleni. Se sattui olemaan musiikkia, jota rakastin suunnattomasi.

Tunnin päätyttyä menin juttelemaan ystävälleni Katylle. Hän oli mielestäni kaunis blondeine hiuksineen ja merensinisine silmineen.  

”Hei, Katy!” huikkasin hänelle. 

”Hei, Milise!” Katy vastasi iloisesti minulle.  

Hetken puhuttuamme päätimme lähteä ruokatunnille. Päästyämme ruokalaan huomasin, että ehkä hieman nörtiltä näyttävää tyttöä kiusattiin WC:n viereisessä nurkassa. Päätin mennä kohtauksen väliin. 

”Mitä ihmettä te idiootit teette!” huusin vihaisesti! 

 ”Mitä sinä luulet tekeväsi?” jengin johtaja Chloe kysyi minulta pilkkaavasti. 

En sanonut mitään vaan tönäisin hänet päin seinää. Pian tajusin tehneeni jotain väärin, koska Chloen päästä alkoi valua violettia verta. Kaikki jähmettyi hetkeksi. Chloen kasvoille levisi järkyttynyt ja pelokas ilme. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, juoksin pois.

Olin peloissani ja todella järkyttynyt. Veri oli ollut violettia, aivan kuin mustaa magiaa. Pian huomasin juosseeni koulun ulko-oville. En ajatellut sekuntiakaan vaan juoksin kotiin. Huhuilin hetken ja tajusin ettei äiti ollut kotona. Löysin kuitenkin kirjeen jossa luki: 

Rakas Milise, 

Anteeksi, että lähdin näin yhtäkkiä. Minua tarvitaan nyt, sillä jotain kamalaa tulee tapahtumaan. En tiedä milloin tulen takaisin, joten jos ruoka loppuu, käy kaupassa. Rakkaudella, äitisi, Elise<3 

Katsoin pöydälle ja huomasin siinä olevan 3 000 dollaria.  

Olin aivan shokissa enkä tiennyt mitä tekisin. Pitkän mietinnän jälkeen päätin palata takaisin kouluun. Juostuani koululle menin hiljaa sisään. Tunnit olivat jo käynnissä, joten päätin odottaa seuraavaa tuntia. Aika kulki hitaasti, mutta vihdoin kellot soivat. Ensimmäisenä huomasi Chloen. Hänellä ei ollut minkäänlaista jälkeä päässään, mutta hän näytti vihaiselta ja ärtyneeltä. Olin juuri juoksemassa pois, kun joku tarttui kiinni käteeni. Se oli Chloe.

”Mitä sinä menit tekemään? Olisin voinut vaikka kuolla!” Chloe huusi minulle. 

Ennen kuin ehdin vastata, hän otti kiinni hiuksistani ja veti. Se sattui jumalattomasti! Olisin kirkunut ellen olisi peittänyt suutani kädellä. Ennen kuin ehdin reagoida olin repinyt Chloen irti hiuksistani ja nostanut muut ihmiset ilmaan! Pian he kuitenkin putosivat alas ja jokaisen kasvoilla näkyi pelko. Silloin tajusi jotain.

Minun oli etsittävä äitini!

Heti seuraavana aamuna pakkasin mukaani tarvitsemani: vaatteita, rahaa, ruokaa, kotiavaimet ja puhelimeni. Silloin tajusi, etten ollut ajatellut mitä tekisin Pilkulle. Sitten keksin jotain! Annoin Pilkun haistaa äitini sukkaa ja päästin sen irti. Pilkku lähti juoksemaan metsään ja seurasin perässä. Se oli saanut vainun äidistä! Seurasin Pilkkua suuren kiven luo keskelle metsää. Siihen se pysähtyi ja haukkui, kovaan ääneen. En ymmärtänyt omaa koiraani, sillä en voinut uskoa äidin olevan kiven sisällä. Kiertelin ja tutkin kiveä ainakin puoli tuntia, kunnes huomasin juuri ja juuri ihmisen mentävän kolon kivessä. Ilmeeni muuttui hämmentyneeksi, kun löysin kolosta maan alle johtavat kierreportaat!

Mietin pitkään seuraavaa ratkaisuani, kunnes kuulin ääniä. Äänet kuuluivat Chloelle ja hänen jengilleen. Sanoin nopeasti Pilkulle: ”Harhauta heitä ja palaa sitten kotiin, minä palaan pian.” Pilkku lähti ja jäin yksin. Katsoin portaita vielä hetken, kunnes lähdin laskeutumaan niitä pitkin maan alle.  Käytävissä oli palavia tulisoihtuja ja niiden keskustoissa paloivat violetit tulet. Katselin niitä lumoutuneena, kunnes huomasin saapuneeni risteykseen. Risteyksestä lähti kolme käytävää, jotka näyttivät aivan samalta. Kirosin mielessäni hetken, koska en ollut ottanut Pilkkua mukaani, mutta yhtäkkiä käytävien viereen ilmestyi viitta, jossa kerrottiin mihin käytävät johtavat.

Ensimmäisessä luki kadotukseen, toisessa luki linnaan ja kolmannessa luki juhliin. Mietin hetken, mutta uskoin äidin menneen jonkinlaisiin juhliin. Siispä lähdin seuraamaan kolmatta käytävää.

Valitsemani käytävä oli hyvin valaistu ja sen seinät olivat koristeelliset. Sen pidempään en ehtinyt miettiä, koska huomasin saapuneeni käytävän suuaukolle. Kun silmäni tottuivat hämärään huomasin tulleeni vuoren juurelle. Mietin hetken mikä vuori sijaitsi maan alla, kunnes mieleeni tuli jokin, Kyöpelivuori! Olin iloinen, etten huutanut sitä ääneen, sillä huomasin monia satoja metrejä pitkän jonon jonkinlaisia noitia ja muita kummajaisia. Ajattelin, että äitini olisi jo varmasti vuoren sisällä, mutta en tiennyt miten pääsisin sinne itse sisään. Suljin silmäni ajatellakseni, mutta kun avasin silmäni huomasin olevani vuoren suuaukolla!

Onneksi kukaan ei huomannut mitään, kun pujahdin vuoren uumeniin. Kun käänsin pääni, huomasin tulleeni suurelle aukiolle. Sen keskellä paloi suuri valkea, jonka ympärillä tanssi ja pyöri monenlaisia otuksia. Vastapäätä minua käytiin jonkinlaista huutokauppaa ja vieressäni oli jonkinlainen buffetpöytä. Silloin aloin pohtimaan. Miten olin teleportannut itseni tänne, missä äitini oli ja keitä nuo hahmot olivat? Miettiessäni vastauksia kysymyksiini pahin mahdollinen tapahtui.

”Kukas sinä oikein olet?” joku kysyi minulta. 

En keksinyt mitään vastattavaa, joten lähdin juoksemaan karkuun.  

”Hei odota! Miten olet päässyt sisään?” joku huusi perääni.  

Juoksin vielä jonkin aikaa, kunnes saavuin huutokauppa-alueelle. Hetken kuluttua näin jotain omituista. Äitini oli mukana huutokaupassa! 

Minun olisi tehnyt mieli huutaa hänelle, mutta tajusin, että sen jälkeen minut olisi huomattu. Niinpä päädyin hiipimään huomaamattomasti äitini luo.  

”Mitä ihmettä sinä teet täällä?” kuiskasin äidilleni. 

Pian hän kääntyi ympäri ja näin järkytyksen ja hämmennyksen hänen kasvoillaan.  

”Sinun on poistuttava täältä välittömästi!” hän kuiskasi minulle hätäisesti.

Olin juuri sanomassa jotain, kun valtavat rummut alkoivat soittaa sotamarssia ja pian kuulin jymisevän äänen aloittavan juhlallisen puheen: 

”Hyvät kummajais- kansalaiseni! Tänään on suuri ilta. Olemme odottaneet tätä hetkeä jo tuhansia vuosia, mutta vihdoin esiäitimme suovat meille tämän mahdollisuuden. Tänä yönä punainen ikuisuuden kuu nousee taivaalle ja me otamme maailman valtaamme!”  

Puheen jälkeen tuli hetken hiljaisuus, kunnes kummajaiset ryhtyivät suuriin hurraa-huutoihin. Katselin kaikkea silmät ja pää pyörällä, kunnes käännyin äitini suuntaan: 

”Minä en lähde mihinkään ennen kuin selität tämän kaiken!” 

Olin vihainen, mutta äitini vastasi tilanteeseen verrattuna tyynesti: ”Olet saapunut Kyöpelinvuorelle punaisen kuun noitakekkereihin. En tiedä miten ja miksi päädyit tänne. Mutta kerron nyt sinulle koko totuuden. Minä olen usvanomi eli 16 tyypin noita. Nämä ovat kummajaisten valloitusjuhlat. Tänä yönä me otamme maailman valtaamme ja ikuinen pimeys laskeutuu.” Kuuntelin järkyttyneenä, mutta myös joillain oudolla tapaa lumoutuneena. Jos tänään tosiaankin tapahtuisi suuri maailmanvalloitus, miksi se ei ollut tullut selville jo aikaisemmin.  

Äitini oli jatkamassa tarina, kun yhtäkkiä joku tarttui hartioistani ja nosti minut ilmaan. Säikähdin niin, että kiljaisin. Pian sen jälkeen kuulin jotain ensimmäistä kertaa. Äitini oli vihainen! 

”Päästä hänet tai kerron sinusta johtajalle!” äitini huusi raivoissaan.  Pian se joku päästi minusta irti ja putosin maahan. Heti, kun olin taas pystyssä käännyin katsomaan, kenelle äiti oli puhunut. Silloin järkytyin pahasti. Se oli zombie!

Minulla kesti hetki palata todellisuuteen, mutta heti sen tehtyäni aloin esittämään kysymyksiä äidilleni. 

”Miksi sinä olet täällä?” kysyin ensimmäisenä. 

”On aika kertoa totuus. Minä olen täällä, koska tehtäväni on auttaa maailmanvalloituksessa”, äitini kertoi vakavana. 

”Oletko järjiltäsi? Et voi olla paha!” huusin hänelle. 

”En haluaisi olla, mutta minun on pakko. Eräs voimakas velho kirosi minut”, äitini kertoi surullisesti. 

”Eikö sitä kirousta voi perua?” kysyin häneltä. 

”Siihen on vain yksi keino. Kirotun henkilön lapsen on tuhottava maanalainen ikuinen liekki käyttämällä taikuutta, mutta ethän sinä omista sellaista”, äitini sopersi surumielisesti. 

Olin juuri sanomassa jotain, kunnes muistin miksi olin tullut. 

”No, mitä jos sattuisinkin omistamaan jonkinlaisia taikavoimia?” kysyin äidiltäni itsevarmana. 

”Miten niin?” äitini kysyi epäröivästi.

Tämän jälkeen sain kuulla häneltä liekin heikkoudet ja miten sen voisi tuhota. Äitini halusi kuitenkin kuulla miksi epäilin omistavani jonkinlaisia taikavoimia. Sen jälkeen kerroin hänelle Chloen päävammasta ja kaikesta muusta mitä olin saanut aikaan. Äitini oli järkyttynyt, mutta lopulta päätimme aloittaa operaation. Päädyimme ratkaisuun, jossa äitini harhauttaisi hirviöiden huomion hetkeksi muualle, kun taas minä siirtyisin liekin luo ja tuhoaisin sen. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut niin helppo, sillä minulla ei ollut hajuakaan, miten tekisin sen.

Tehtyämme suunnitelman siirryimme paikoillemme ja näytimme peukkua. Sitten se alkoi. Äitini huusi: ”Joku ihminen on tunkeutunut juhlakäytävään! Mennään ottamaan se kiinni!” Pian juhlat yltyivät kaaokseksi ja kaikki juoksivat kohti ”ihmistä”. Silloin koitti minun vuoroni. Menin liekin luo ja tutkin sitä. Pian huomasin tekstin: ”Vain sydämellinen uhraus voi sammuttaa tämän liekin.” Uhraus. Uhraus… Uhraus! Niin tietysti! Seuraavaksi minun oli keksittävä mitä uhraisin. 

Mietin sitä selkeästi liian kauan, sillä pian aloin kuulla ensimmäisten palaavan takaisin. 

”Se pääsi karkuun!” joku huusi. 

Toivoin ettei minua huomattaisi, mutta turhaan. 

”Hei se on tuolla!” yksi noita huusi. Silloin tiesin. Minun oli tehtävä uhraus nyt. 

Panikoin hetken, mutta silloin keksin jotain. Tiesin ettei äitini pitäisi tästä, mutta oli pakko. Uhraan itseni äitini vuoksi! Silloin joku tarttui minusta kiinni, mutta liian myöhään. Hyppäsin liekkeihin ja huusin: ”Tämä uhraus on äidilleni. Minä kuolen, jotta hän saisi elää!” 

Ehdin vielä kuulla epätoivoisia huutoja ja nähdä äitini juoksevan liekin luo, kunnes silmäni sulkeutuivat.

Elise juoksi liekin luo ja näki tyttärensä palavan liekeissä. Pian kuitenkin tapahtui jotakin uskomatonta. Liekki sammui ja Milise nousi savun keskeltä ilmaan siipien kanssa! Samalla sekunnilla Elise pyörähti ympäri ja kaatui maahan. Pian alkoi kuulua pahaenteistä jyrinää ja kivet alkoivat vyöryä pitkin vuoren seiniä. Minulle tuli vain yksi ajatus: ”Vuori sortuu!” 

Lennähdin äitini luo ja otin hänestä kiinni. Lähdin lentämään kohti vuoren suuaukkoa ja näin kun suuri kivi putosi sen eteen. Panikoin hetken, mutta silloin tein jotain mielenkiintoista. Teleporttasin kiven läpi vuoren ulkopuolelle ja lensin pois.

En pysähtynyt ennen kuin pääsin pois maan alta. Silloin vasta tajusin, että äitini makasi tajuttomana käsissäni ja että minulla oli selässäni siivet. Tukin kivenkolon nopeasti niin etteivät kummajaiset pääsisivät ulos maan alta. Sen jälkeen laskin äitini maahan ja aloin tutkimaan hänen vammojaan. Onnekseni hän oli yhä elossa ja paria ruhjetta lukuun ottamatta täysin kunnossa. Minulla kesti hetki saada hänet hereille, mutta onnistuin lopulta.

Milise si-sinulla on si-siivet”, hän änkytti. 

”Älä siitä huoli äiti, tärkeintä on, että olet elossa”, vastasin hänelle kyyneleet silmissä. 

Halasimme pitkään, mutta sitten minun oli pakko kysyä jotain.  

”Miten minulla on yhtäkkiä nämä siivet ja selvisinkö oikeasti siitä liekistä?” kysyin häneltä innoissani. 

”Teit niin suuren uhrauksen, että voimasi kääntyivät negatiivisista positiivisiksi ja siinä samalla luontoäiti antoi sinulle uuden elämän”, äitini selitti mietteliäänä.  

Kun äitini mainitsi negatiiviset voimat, muistin kaiken. Muistin miten Chloe vihasi minua ja muistin mitä olin tehnyt ystävilleni. Silloin purskahdin itkuun.

”Mikä hätänä?” äitini kysyi yllättyneenä. 

”Elämäni on pilalla. Satutin Chloea ja kaikki vihaavat minua!” vastasin takellellen. 

Silloin äitini halasi minua lujemmin kuin koskaan. Itkimme yhdessä ja olimme hiljaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi jotain mikä pelasti elämäni. 

”Sinähän voisit voimillasi pyyhkiä ne hirveät muistot heidän mielistään. Voisit palata kouluun ja jatkaa elämääsi”, hän ehdotti yhtäkkiä. Tunsin kuinka riemu kupli sisälläni. Olin juuri saanut mahtavan idea ja nyt toteuttaisin sen! Tartuin äitiäni kädestä ja keskityin tavoitteeseeni. Keskityin ja keskityin. Silloin tunsin, kuinka maailma alkoi pyöriä ja sitten valo päässäni sammui.

Heräsin omasta sängystäni. Luulin hetken olevani taivaassa, mutta silloin tunsin pehmeän karvan varpaissani. Se oli Pilkku! Loikkasin sekunnissa sen luo ja halasin sitä lujasti. Heti sen tehtyäni aloin miettimään oliko eilinen loitsuni toiminut. Se selviäisi menemällä kouluun! 

Minua jännitti enemmän kuin koskaan. Olin saapunut luokkani oven eteen. En tiennyt uskaltaisinko avata ovea, mutta pian minun ei tarvinnutkaan. Chloe avasi luokan oven! 

”Ai hei Milise! Miksi tulet yli tunnin myöhässä kouluun?” hän kysyi aivan normaalisti. 

Häkellyin hetkeksi, mutta vastasin sitten: ”Pilkku karkasi aamulla ja äiti oli jo töissä, joten minun oli etsittävä se.”

Selitykseni oli ilmeisen uskottava, sillä Chloe jätti minut rauhaan. Sen jälkeen näin Katyn. Minun oli puhuttava hänelle, mutta en tiennyt mitä sanoa. Siispä päätin vain moikata ja istua hänen viereensä.

Koulupäivä meni yllättävän nopeasti ja pian huomasin olevani jo matkalla kotiin Katyn kanssa. Puhuimme matkan niitä näitä ja pian olimme jo kotonani. Ennen kuin ehdimme eteistä pidemmälle, hän kuitenkin kysyi: ”Valehtelitko Chloelle, kun väitit Pilkun karanneen aamulla? Eihän se karkaile koskaan.” Silloin tajusin jotain. Minun oli kerrottava totuus. 

Kerroin Katylle koko tarinan muutamia yksityiskohtia mukaan ottamatta, mutta hän vain nauroi. 

”Tuoko on totta?” hän kysyi epäuskoisesti. 

”Yhtä totta kuin nimeni on Elise”, vastasin vitsikkäästi. 

Purskahdimme molemmat järkyttävään nauruun. Elämäni oli taas palannut raiteilleen. Joissain sisälläni tunsin kuitenkin, että seuraava seikkailu odotti minua jo aivan nurkan takana…

 

Pinja Kukko, 5. lk

Sääksjärven koulu

HEI, LÖYSIT KIINNOSTAVAA SISÄLTÖÄ!

Kirjaudu sisään tai luo tunnukset ilmaiseksi.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>