Stipendiaineet

LVS lahjoitti kevätlukukauden 2018 päätteeksi yhden kirjoittajastipendin jokaiselle Lempäälän ja Vesilahden alakoululle.
Stipendin saajan valitsivat koulun opettajat omilla kriteereillään.

Stipendin saaneet ja heidän kirjoituksensa:

Suvi Oksanen

Liina Mersalo

Aapo Mäkimattila

Santeri Ristonen

Elias Henriksson

Maija Huttunen

Pinja Salminen

Lara Lehtinen

Merle Tattari

Vili Tappura

Oona Aho

Pinja Kukko

Ronja Immonen

 

Ystävyys on ikuinen

Olipa kerran… -Ritari! Jatkoi ystäväni. Mutta ei, vaan pieni poika. Ja se pieni poika olen minä. Ja ystäväni on tiikeri. Kyllä, luit oikein. Tiikeri. Ei se niin kummallista ole, tai mistä minä tiedän, onhan minulla vain yksi ystävä, tiikeri nimeltään Tiger. Ja hyvä ystävä hän onkin! Nytkin olemme kävelemässä metsässä. Menemme aina metsän keskelle sillä siellä on hieno aukio jolla pelaamme kaikkia pallopelejä mitä mieleen sattuu tulemaan. Joskus Tigerin ystäviäkin tulee mukaan, silloin pääsemme pelaamaan pesäpalloa ja jalkapalloa ja kaikkia joukkuelajeja. Se on kivaa, ja joskus tuntuu kuin he olisivat minunkin ystäviäni. Mutta he ovat eläimiä, ja jotkut tietämättömät luulevat, ettei eläimien kanssa voi pelata jalkapalloa, mennä piilosta eikä mitään muutakaan. He eivät haluakkaan tietää olevansa väärässä.
Aukio on oikein kaunis paikka. Varsinkin näin aurinkoisella säällä. Menen sinne aina, kun olen vihainen, surullinen tai ärtynyt. Aukiolla rauhoitun ja pian pelaamme ja riehumme taas Tigerin kanssa. Tigerissä on yksi hyvin outo asia, tai itse asiassa hänessä on aika paljonkin outoa, mutta tämä on yksi oudoimmista. En saa millään häntä uskomaan, ettei kesällä lasketa pulkalla mäkeä tai luistella. Siitä meinaa aina tulla riita, kunnes aina luovutan sillä vihaan riitelyä. Nytkin Tigerillä on kainalossa kelkka, jolla hän kuulemma laskee ”niin pitkälle että et enää ikinä näe minua, paitsi jos lasken taikaisin”. Hän sanoo aina noin. Minulla on aina karttapallo mukana, sillä tykkään luonnosta ja maantiedosta ja kartoista ja kaikesta, mikä liittyy luontoon.
–AUTS! Tiger ulvaisee. Se herättää minut. Katsoin missä Tiger on. Tiger makasi kuopassa mahallaan. –Mitä kävi, sattuiko sinuun? Kysyin. – Ei tässä mitään, kompastuin vain kaatuneeseen puuhun ja kaaduin, Tiger mutisee. –Okei, vastasin. Niin, unohdin kertoa että täällä on kaatunut puu ja sen takana kuoppa. No, nyt tiedätte senkin. Täällä on myös joki, joka virtaa tasaisena ja jakaa aukion kahteen osaan. –Mennään uimaan! Huusin. –Höh, minä kun en haluaisi kastella turkkiani, Tiger uikutti mutta tuli joen penkalle. Rakastan uimista! Tällä kertaa yritän esittää delffiiniä ja loikin sinne tänne turkoosissa lämpimässä vedessä, mutta Tiger tyytyy upottamaan takatassunsa veteen. Muuten hän haluaa olla ihmismäinen, mutta tassut on tassut ja sillä sipuli.
Kun olen tunnin sukellellut, vesi alkaa tuntua viileämmältä, Tiger on laskenut (tai ainakin yrittänyt laskea) ruohikkoista pientä mäkeä niin kauan että on torkahtanut kelkkaan ja alkaa hämärtää. Nousen vedestä ja kuivaan itseni sinivalkoiseen pyyhkeeseeni sillä aikaa kun Tiger alkaa heräillä. – Jaahas, jokos me lähdemme kotiin? –Ei vielä, syödään vielä aukiolla, vastaan ja alan penkoa ruokia kylmälaukusta. Tiger venyttelee raukean oloisena. Sitten alamme syödä ja samaan aikaan tutkin karttapalloani ja nojaan Tigerin pehmeään, pörröiseen kylkeen.
Havahdun hereille ihanasta unesta, jossa uin nopeammin kuin sinivalas ja valkohai yhteensä. Olen juuri kuullut, että Maapallon asukkaat haluavat palkita minut uimataidoistani. Olin juuri kuulemassa, mitä saan… mutta tietysti juuri nyt herään! Juuri nyt… Murjotan hetken aikaa, mutta päätän ryhdistäytyä. Ehtiihän unta ajatella ja murehtia myöhemminkin.
Näköjään Tigerin kaverit ovat käyneet syömässä eväämme, eivätkä ole jättäneet muruakaan meille. No, mehän söimme jo, ajattelin. – Tiger, herätys! Tiger liikehtii ärsyyntyneenä. –Oliko pakko herättää juuri nyt, kun olin Universumin omistajana kieltänyt uimisen! Ahaa, alkaa hämärtää. Voi itku, olin juuri kieltämässä veden… Tiger mutisee ja auttaa minua siivoamaan.
Tällä kertaa Tiger ei kaatunut kuoppaan, mutta tällä kertaa ei ollut sää puolellamme. Alkoi hirveä ukkosmyrsky ja oli hyvin sumuista. Minua alkoi pelottaa mutta esitin etten pelkää sillä muuten Tiger olisi ollut vieläkin hermostuneempi, ja jo nyt hän oli hermorauniona. Yht’ äkkiä salama iski takanamme olevaan tammeen, joka syttyi tuleen. Tammi sytytti koivun veressämme tuleen. Pian olimme liekehtivän ympyrän keskellä. Tiger raivosi jotain, että tämä oli minun syy ja että minä olisin ollut meistä vastuussa. Ja, harmittaa myöntää, Tiger on oikeassa. Minä olen meistä vastuussa. Minun olisi pitänyt katsoa sääennustetta ja päättää, ettemme olisikaan lähteneet. Joten minun täytyy pelastaa meidät! Oivallus helpotti oloani, mutta vain hetkeksi. huomasin nimittäin kaksi asiaa; sen, etten VOI pelastaa meitä, ja sen, ettei ole enää meitä. On vain minä. Tiger on nimittäin kadonnut. Kuin tuhka tuuleen, tai TULEEN.
Pelko kalvoi sisintäni. Mitä Tigerille on tapahtunut? Mitä MINULLE tapahtuu? Etsiikö äiti ja isä meitä? Löydetäänkö meitä? Löydänkö edes Tigeriä? Löydetäänkö edes toinen meistä? Aloin nyyhkyttää ja käperryin kasaan keskelle tulimerta. Tuli nuoli kasvojani, hiuksiani, sitten tunsin jotain. Jotain kosteaa. Jotain… -Tiger! Tiger seisoi hermostuneena takanani. – Hyppää selkääni, Tiger kehotti. –Miksi? Jaksatko varmasti kantaa minut? Entä – Milloin olen huijannut sinua? Pelleillyt elämällä ja kuolemalla? Etkö luota minuun? Mikä minussa on vikana ettet luota minuun? Luulin että luottaisit minuun, Tiger sanoi leuka väristen. –Et milloinkaan, sanoin loikatessani Tigerin selkään. Tiger syöksyi puunrunkojen ali ja hyppi yli. Jos tie oli liian vaarallinen, Tiger juoksi toiseen suuntaan. Pian edessämme oli vain yksi palava puu. Mutta se ei ollut pieni. Eikä keskikokoinen. Eikä iso. Se oli jättiläinen, yli 2,5 metriä korkea. Edes hevoset ei voi hypätä näin korkeita, ajattelin kauhuissani. –Tiger pysähdy. Et voi alittaa sitä etkä hypätä sen yli! Mutta Tiger ei perääntynyt tai vaihtanut suuntaa. Sillä oli ihan erilaiset suunnitelmat. Tiger kääntyi ja ehdin jo riemuita ettei Tiger vaaranna meitä vaan etsii eri reitin, mutta samassa Tiger kääntyi kolikon päällä ja juoksi täysiä puunrunkoa kohti. Sitten olimme ilmassa. Kaikki kävi kuin hidastettuna. Tiger ulvahti tuskasta ja näin palavien puiden kaatuvan ympärillämme. Tunsin jotain uutta. Luottamusta että me selviämme. Meille ei tapahdu mitään kun olemme yhdessä. Sitten olimme maassa. Tiger juoksi kuin tuli hännän alla, vaikka nyt tuli olikin melkein hännän PÄÄLLÄ. Päällemme kaatui iso palava koivu. Tiger vaihtoi suuntaa, mutten pysynyt käännöksessä mukana. Kierin keskelle oksia, jotka olivat onneksi kosteita. Tiger loikkasi luokseni ja hyppäsin sen selkään. Olimme matkalla turvaan, emme turvassa.
Tiger juoksi mieletöntä vauhtia. Yht´ äkkiä keksin hyvän suojan. –Mennään joelle! Huusin Tigerin korvaan. Tiger kuuli ja kääntyi kohti jokea, turvaa.
Pian olimme joella. Joen yli oli kaatunut tukeva mänty joka jakoi joen kahtia. Nyt Tigerkään ei arastellut veteen menoa. Onneksi joen tässä kohtaa ei ole puita, kävi mielessäni kun sukelsin kylmään veteen. Oli jo lähes pimeää, vain tuli antoi valoa. Sitten kuulimme helikopterin säksätystä yläpuoleltamme. Se laskeutui joen toiselle puolelle ja juoksimme helikopterille. Helikopterissa oli äitini, isäni ja serkkuni joka asuu meillä. Sitten en enää kuullut tai nähnyt mitään.
-Missä Tiger on? Kiljaisin heti kun äitini tuli luokseni. –Missä minä olen? Jatkoin. –Tiger on kunnossa aitauksessaan ja sinä sairaalassa. Hengitit paljon savua ja siksi olit täällä yön yli tarkkailussa. Tulin hakemaan sinut kotiin, äiti vastasi.
-Tiger! Kiljuin kun automme oli pysähtynyt pihaamme. –Tiger! Tule! Olen taas kotona! Ja Tigerhän tuli. Ja kovaa tulikin! Se juoksi yhtä lujaa kuin metsäpalossa. Tiger alkoi nuolla kasvojani ja kehrätä onnellisena. Tunsin yhteenkuuluvuutta Tigerin kanssa. Olihan se pelastanut henkeni ja mikä tärkeintä se oli paras ystäväni. Ikuinen ystäväni.

Suvi Oksanen, 4. lk.
Lastusten koulu

 

Jos kukkanen olisin

Jos kukkanen olisin maassa itäisin,
juureni pitkälle kasvaisi.
Juureni pitkään Afrikkaan kantaisi,
siellä ne kaiken valtaisi.
Päivällä aurinko porottaa,
yöllä tähtiä katsella saan.
Terälehteni tuulessa heiluu,
pienenpieni tyttö riippumatossa keinuu.
Tyttö viereeni konttaisi,
minut maasta irrottaisi.
Huutaisin apua jos vain pystyisin,
onneksi ruukkuun päätyisin.
Hetken edes elossa olisin,
sitten kuihtuisin.

Liina Mersalo, 4. lk.
Kuokkalan koulu

 

Sisu-sammakon uintireissu

Olipa kerran lampi, jossa asusti sammakkopariskunta. Heillä oli kaksi lasta, vanhemman nimi oli Suomu, pienempi oli Sisu. Suomu oli voimakas ja komea, Sisu taas heikko ja uimataidoton.
Veljekset kasvoivat ja Sisu ei millään oppinut uimaan. Aina kun muut sukeltelivat lammessa, Sisu tapasi pelata pasianssia. Sisun sisällä jokin kolahti, ja hän suuttui uimataidottomuuttaan.
Sisu lähti pitkälle matkalle, kohteena kaupunki ja uimakoulu. Kilometrin oli Sisu loikkinut, kunnes kaupunki alkoi häämöttää. Oli kuitenkin jo ilta, ja alkoi hämärtyä. Sisu jäi nukkumaan tammen juureen.

Keskiyöllä tikka nimeltä Tarmo alkoi nokkimaan puuta, näin herättäen Sisun. Sisu alkoi hakata puuta ja huutamaan: ”Minä nukun, anna minun olla rauhassa”, ja siitäkös Tarmo suuttui. Tarmo lähti syöksyen Sisua kohti, ja otti Sisun mukaansa.
Sisu oli Tarmon jalkojen varassa ja korkealla ilmassa. Sisua vaivasi myös lentopelko, ja alkoi hokea ”Älä katso alas” ja alkoi hakata Tarmon jalkoja, mutta turhaan.
Yhtä äkkiä, mitä Sisu oli joutunut Tarmon jalkoihin, Tarmo kääntyi ja tiputti Sisun tammen juurelle. Hän huusi perässä: ”Minua väsyttää, jatketaan huomenna.” Siitäkös Sisu motivoitui ja lähti talsimaan kaupunkiin.

Aamulla Sisu oli jollain ilveellä ehtinyt jo kaupunkiin, mutta nälkäisenä. Sisun nenä aisti jotain ruoan tapaista, ikäänkuin makkaraa. Kulman takaa ilmestyikin makkarakoju, ja Sisu oli innoissaan. ”Vihdoinkin suuhunpantavaa!” Sisu huudahti ja alkoi loikkimaan kojua kohti kuin lumottu. Myyjä huusi ”Makkaraa, Black Friday tarjoukset -50%” mitä se nyt ikinä tarkoittikaan, mutta kesken kaiken Tarmo tuli Sisun takaa pelästyttäen Sisun, ja Sisu tippui viemäriin.

Viemärissä oli kova virtaus, pakottaen Sisun alemmas viemäriin. Pakon edessä, Sisu oppi uimaan. Virtaus johti Sisu kellarin vessanpönttöön, jota ei nähtävästi ollut pesty kymmeniin vuosiin. ”Kuvitelkaapa, kuinka inha haju se olisi, jos tämä paikka olisi pesty!” Tero-kärpänen surisi. Sisu ei nähnyt mitään, mutta kuuli vaimeata surinaa. Sisu kurkisti reunuksen yli, ja huomasi että talon kellarissa oli sattunut vesivahinko. Tero huomasi kavereidensa kanssa Sisun, ja sanoi: ”Tervetulloo ja käyppä sisään!” Sisu katsoi ihmetellen ympärilleen. ”Juu mie tiiän, tääl on meijän ikioma vesivahinko. Isäntä on vähä sokea, ja luulee, et sen mörskän alla on järkyttävän iso uima-allas, vaan eipä oo! Kai sie ossaat kroolata, sielt et muuten pois muuten pääse!” Sisu hyppäsi vesivahingon silmään, eli alas veteen. ”Uis tuonne päin, siel on tie ulos.” Sisu meni seinästä, josta oli irronnut tiili, ulos. Pihalla oli puska, josta Sisu meni läpi. Ja siellähän se, Sisun kotilampi!

Sisulla oli perjantaina mukava uintireissu. Se oppi uimaan ja sen, että puskan takana olisi vesivahinko.

Aapo Mäkimattila, 5. lk
Vesilahden Kirkonkylän koulu

 

Hämeen linna

Hämeen linna on Hämeenlinnassa sijaitseva keskiaikainen linna, joka perustettiin noin 1300-luvulla. Tuohon aikaan linnat rakennettiin puolustukseen, eikä Hämeen linna muodostanut poikkeusta.
Hämeen linnan muurien ulkopuolella oli järvi ja kaupunki, joka on nykyään jo siirretty kauemmaksi linnasta. Järvestä oli helppo saada vettä, ja sitä pitkin oli helppo paeta, jos vihollinen mursi puolustuksen.
Linnan käytävät olivat kapeita, jonka ansiosta niitä oli helppo puolustaa. Siellä oli myös pyöreä tykkitorni, joka oli kestävämpi kuin kulmikas, koska tykinkuulat kimposivat siitä paremmin. Nykyään tykkitornin pohjalla saatetaan pitää esimerkiksi tanssiaisia häitten jälkeen.
Alemmassa kerroksessa asuivat alempiarvoiset ihmiset, ja siellä oli keittiö, kappeli, ja kaivo. Ylemmässä kerroksessa olivat ylhäisten ja aatelisten asunnot. Sen huomasi siitä, että ylempi kerros oli koristeellinen ja siellä oli ikkunoita, mikä oli harvinaista keskiajalla, kun taas alakerta oli yksinkertainen ja koruton. Ylemmästä kerroksesta pääsi myös vessatorniin, joka oli erillään muusta rakennuksesta ja johon johti silta. Vessatorni oli kauempana, koska hygieniasta haluttiin pitää huolta. Alempiarvoisten oli siis juostava linnan toisesta päästä vessatorniin asti hädissään, mikä ei varmasti ollut mukavaa.
Kaivosta juotiin vettä vain piirityksen aikana, koska sen vesi oli likaista ja siitä saattoi saada vatsataudin. Nykyään, kun kaivo on kuivunut, näkee että sen tekemiseen on käytetty kylmämuuraustekniikkaa. Se tarkoittaa sitä, että ei käytetä ollenkaan laastia. Se on hyvin syvä ja pohjalla on erittäin paksu pölykerros. Kaivoa käytetään nykyään toivomuskaivona, mutta sinne on tippunut paljon muutakin: puhelimia, aurinkolaseja ja jopa tekohampaita.
Kappelissa kävivät kaikki linnassa olijat, joten se sijaitsi alakerrassa. Tavallisilla ihmisillä nimittäin ei ollut mitään asiaa yläkertaan. Siihen aikaan kaikkien yhteinen uskonto oli katolisuus. Katolista kirkkoa johti paavi. Katolisuus on yhä nykyäänkin voimassa, mutta tuolloin Martti Luther kyllästyi paavin ylivaltaan ja perusti protestanttisen uskonnon.
Linnassa oli yksi varastohuone, joka sijaitsi kappelin vieressä. Sinne pääsi vain kattoluukusta ja sitä käytettiin väliaikaisena tyrmänä sellaiselle henkilölle, joka oli rikkonut lakia, mutta jonka rangaistusta tuomarit eivät olleet päättäneet. Huone oli aivan pimeä, rottia vilisi sinne tänne, ja käymälää toimitti yksi huoneen neljästä nurkasta. Siellä päiväkin saattoi tuntua ikuisuudelta. Usein kuitenkin tuomarit päätyivät sakottamaan ihmisiä rikkeistään, koska vankeus ei ollut yleistä. Sakot saattoivat olla vain pari tai kolme markkaa, joka ei kuulosta paljolta, mutta tuohon aikaan se saattoi olla palvelijan yhden vuoden palkka.
Tavalliset ihmiset söivät pääasiassa leipää, vihanneksia, ja muita viljelystuotteita. Heillä ei ollut varaa lihaan. Keväisin, kun sato ei vielä ollut kypsää, eikä edellisen talven varastoissa ollut enää mitään jäljellä, oli niin sanottu nälkäkausi. Aatelisilla oli kyllä varaa lihaan. Juomana toimi yleensä olut. Olut oli suosittua, koska sen tekemiseen käytettiin keitettyä vettä. Keitetty vesi oli puhtaampaa kuin likainen keittämätön vesi.
Taisteluissa suosittiin yleensä rengaspanssareja, koska ne olivat kevyempiä kuin tavalliset haarniskat, joustavia ja kestäviä. Ne valmistettiin pienistä teräsrenkaista, jotka liitettiin toisiinsa punomalla käsin. Kahden käden miekkoja oli vaativaa ja vaarallista käyttää, koska silloin ei voinut pitää kilpeä.
Hämeen linnan historia on mielenkiintoinen, ja vasta noin 1900-luvulla sitä alettiin pitää museokohteena. Se entistettiin mahdollisimman tarkasti sellaiseksi kuin se oli ollut. Yksi Hämeen linnan historiaan liittyvä pikkuseikka on se, että kerran Ruotsin kuningas vieraili linnassa. Hämäläiset olivat siitä niin ylpeitä, että nimesivät suosituimman juhlasalinsa kuninkaansaliksi. Nykyään Hämeen linnassa tehdään opastuskäyntejä ja siellä on museo.

Santeri Ristonen 5C,
Moision koulu

 

Tarina kynästä, kumista ja teroittimesta

Olipa kerran kynä, kumi ja teroitin. Kynä kysyi teroittimelta, voisiko se teroittaa kynän, koska kynä oli tylsä ja se halusi piirtää aikansa kuluksi. Teroitin kuitenkin sanoi, ettei teroita kynää, koska hän ei halunnut. Silloin kumi sanoi, ettei hänellä ole mitään tehtävää, koska kynä ei tehnyt mitään paperille. Yht’äkkiä paperipinosta kuului, että kukaan ei saa sotkea paperia, koska paperi halusi olla puhdas. Samassa kumi ja teroitin lausuivat, että paperit on tehty sotkettaviksi. Yht’äkkiä kuului uusi ääni, se oli kuulakärkikynä. Se sanoi, ettei tarvitse ainakaan mitään turhaa teroitinta ja ettei kumi pysty kumittamaan, koska hän oli kaikista paras. Samassa pöydän alta kuului ääni, joka sanoi, ettei kuulakärkikynä ollut kaikista paras, vaan sen sisällä oleva muste. Lisäksi minä pystyn jyrsimään sinut rikki. Samalla, kun rotta lausui nuo sanat, alkoi palohälytin soimaan. Kynä rääkyi niin kovaa kuin jaksoi, että heidän kotinsa oli syttynyt tuleen ja he asuivat keskellä metsää. Samaan aikaan kumi huusi, että paperit ovat liekeissä. Lopulta talosta ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin teroittimen terä, koska se oli rautainen. Ja niin teroitin oli myös kaikista paras, koska hän kesti tulipalon, mutta muut eivät.

Elias Henriksson, 5B
Lempoisten koulu

 

Meren portaali

Hei! Olen Christianna, 15-vuotias tyttö ja asun Australiassa. Perheeni on kotoisin Kreikasta, ja siksi nimenikin on hieman erikoinen. Olemme asuneet Australian Sydneyssä jo kohta yksitoista vuotta, muutimme tänne kun olin noin neljän vanha. Rakastan surffaamista, isäni Marco opetti minut surffaamaan heti kun muutimme tänne, joten rannalle vievä pihapolku meiltä on moneen kertaan tallattu. Isoäitini Lea asuu myös Australiassa, on asunut täällä koko nuoruutensa, käynyt välillä Kreikassa ja tullut tänne takaisin vanhempana.

Äidin kirkas ääni kantautui alakerrasta: ”Agapití Christianna! Tulehan syömään, tein lempiruokaasi kasvispataa.” Kipitin portaat alas ja nenääni leijui ihana tuoreen kasvispaistoksen tuoksu. Pesin kädet ja menin pöytään istumaan.

”Onko jokin hätänä?” Äiti kysyi huolehtivaiseen tapaansa. Äitini Maria oli iloinen ja järkevä nainen. Isäni kuoli auto-onnettomuudessa kun olin noin kuuden vanha. Äiti oli pysynyt vahvana ja vakuuttanut minulle ja veljelleni Pedrolle, että me pärjäisimme kolmisin, vaikka ikävä oli joka ilta suuri isää kohtaan.

”Ei ole! Lähden surffaamaan heti ruoan jälkeen, nään mummia pitkästä aikaa. Aion näyttää hänelle kaikki uusimmat temppuni, mitä olen oppinut.”, kerroin äidille. Äiti nyökkäsi, otti kasvispaistoksen uunista ja sanoi että kävisi hakemassa myös Pedron syömään.

Söin itse nopeasti, vein astiat tiskikoneeseen ja hölkkäsin portaat yläkertaan. Vaihdoin märkäpuvun päälle, nappaisin vaihtovaatteet kassiin ja muutaman omenan välipalaksi. Kello oli neljä iltapäivällä joten minulla menisi rannalla koko loppuilta.

Huikkasin takaovesta äidille heipat ja kiitokset ruuasta, kaappasin terassilta surffilautani kainaloon ja kipitin rannalle vievälle polulle, joka lähti suoraan takapihaltamme. Kävellessäni mietin mitä kaikkea uutta näyttäisin mummille. Ainakin oli oppinut aavistamaan aallot ja pysyin tasapainossa kauemmin kuin ennen aaltojen päällä. Myös aaltotunneleista oli kiva surffata läpi ja hypätä voltilla veteen. Surffaaminen oli täysin minun juttuni.

Näin jo pitkältä mummini Lean istuvan violetin viltin päällä ja kun pääsin huutoetäisyydelle, vilkutin ja huusin: ”Muuuummiiiiiii!” Lea vilkutti minulle takaisin, nousi viltiltä ja halasimme pitkään. Mummin kanssa oli aina yhtä ihana nähdä, hän jaksoi aina kertoa minulle nuoruutensa muistoja, etenkin surffausmuistoja ja muita hassuja tarinoita. Tänään oli hieno ilma, eikä haitutka ollut hälyttänyt moneen viikkoon, joten tuskin valkohait pyörivät tällä alueella ainakaan nyt.

Juttelimme mummin kanssa kuulumisia ja pian halusinkin jo laudan päälle. Mummi oli aina uskonut minuun, hän oli yksi niistä harvoista joka kannusti minua lajissani eteenpäin. Monta epäonnistumista oli kokenut, mutta olin sisukas ja jatkoin eteenpäin. Rakastin onnistumisen tunnetta, ja sen tunteen sain myös yleensä surffatessa.

Mummi neuvoi: ”Noniin Christianna. Ota lautasi ja näytä uusia taitojasi! Minä seuraan täältä rannalta. Äläkä tee mitään ultimaattisen hurjapäisiä temppuja, en halua, että satutat itsesi.”

”Joo mummi, mä menen nyt!” Sanoin ja samassa jo otin lautani kuumalta rantahiekalta.

Kahlasin veteen, katsoin hyvän linjan ja tarpeeksi syvällä menin lautani päälle ja aloin kauhomaan vettä käsilläni, että pääsisin eteenpäin. Pidemmällä näkyi muitakin surfaajia, ja itsekin näin aallon lähestyvän. Kiihdytin vauhtia ja kun aalto oli oikeassa suunnassa tulossa, hyppäsin lautani päälle ja pysyin hyvin tasapainossa. Tämä aalto oli hyvän tasainen ja näytinkin mummille heti alkuunsa jotain kierrehyppyjä ja muuta tasapainoilua. Kaikki onnistui hyvin ensimmäisessä aallossa, ja odottelin seuraavaa aaltoa.

Toinen aalto oli huomattavasti isompikuin toinen ja voisin jopa ehkä surffata sen läpi ja näyttää mummille tunnelitempun. Nousin uudestaan laudalle ja lähdin aallolle. Odotin sopivaa hetkeä, tein aallon harjalla käännöksen tunnelia kohti ja sujahdin sisään helposti. Aallon loppupää lähestyi ja valmistuin volttiin. Laskin mielessäni ”Yksi, kaksi, kolme, nyt!” Ja niin hyppäsin laudalta pois voltilla veteen. Maistoin suussani heti suolaisen meriveden maun ja ponkaisin itseni pinnalle. Näin kuinka mummi vilkutti ja huusi minulle jotain, mutta en kuullut.

Surffailin vielä hetken aikaa itsekseni ja harjoittelin uusia temppuja, kunnes muutaman tunnin jälkeen palasin rantaan. Mummini äänessä oli havaittavissa ylpeyttä:

”Christianna! Se oli upeaa, en itse olisi varmasti osannut sinun ikäisenäsi surffata yhtä hyvin. Otetaan nyt välipalaa ja jutellaan hieman.”

Juttelimme kaikesta mahdollisesta samalla kun kävelimme rantaviivaa pitkin edestakaisin. Australian auringonlaskut olivat kauneimpia merenrannalla, ja tänään olikin erityisen näyttävä auringonlasku. Huomaisin hetken hiljaisuuden jälkeen, että mummini oli hieman vakavampi kuin yleensä ja siksi kysyinkin huolestuneesti:
”Mummi? Onko kaikki hyvin, kun olet noin hiljainen?”

”Kyllä on…”, muumi empi ja kuulin äänessä pientä epävarmuutta.

”Selvä on. Rakas Ann, minun on täytynyt kertoa tämä jo pitkään, mutta en ole koskaan uskaltanut sanoa asiaani ääneen oikean hetken tullessa. Joskus aikoinaan minäkin surffasin tällä samoisella rannalla, ja äitini kertoi samaisen asian minulle, minkä minä nyt kerron sinulle. Joka toinen päivä, tasan kello kaksitoista yöllä rannalle tulee iso aalto, vaikka merellä olisi tyyntä. Kun äsken menit aallosta läpi ihan kuin tunnelista, myös tästä aallosta pääsee läpi samalla tekniikalla. Aalto on jotenkin vain erityislaatuinen, sillä siinä samassa kun liu’ut tunnelia pitkin läpi, jokin voima vetää sinut meren syvyyksiin”, mummi huokaisi ja jatkoi: ”En ole koskaan kertonut asiasta kellekään muulle, kuin vasta nyt sinulle. Meressä pystyin hengittämään ja näkemään selvästi kaloja ja isoja koralliriuttoja, mutta vain muutaman minuutin ajan. Äitini kertoi, että tämä taito periytyy, mutta siitä ei saa kertoa kenellekään. Jos haluat, voit tänään mennä meren syvyyksiin.” Mummi lopetti puheenvuoronsa ja katsoi odottavasti minua. Päässäni pyöri monia ajatuksia; yöllinen aalto, vedessä hengittäminen, yhtäkkinen voima joka saa minut veteen, kaikki mitä mummi oli juuri sanonut. Vastasin mummille hölmistyneenä:

”Onko tämä kaikki oikeasti totta?” Kysyin jännittyneenä.

”On. Usko tai älä, mutta voit tänään koittaa päästä meren portaalista läpi.” Mummi vastasi minulle. Olin hämmentynyt, mutta halusin tietää pitikö mummin tarina paikkansa.

Koska oli viikonloppu, pystyin jäämään rannalle keskiyöhön saakka. Kello oli varttia vaille tasan kaksitoista, puin märkäpukuni päälle uudestaan ja kertasin mummilta mitä piti tehdä.

”Surffaat aallon päällä normaalisti ja teet samanlaisen käännöksen harjanteella tunnelia kohti kuin tänään aikaisemmin päivällä. Tunnelin loppupäässä sinussa pitäisi tuntua jonkin näköinen vetovoima, vetäydyt mereen. Kun pääset veteen, avaa silmäsi normaalisti ja yritä hengittää. Jos heittäydyt omasta halusta, ikään kuin tietoisesti veteen, silloin vetovoimaa ei tule. Ole rentona. Kun olet ollut veden alla noin viisi minuuttia, sinulle pitäisi tulla pakottava tunne päästä pinnalle. Tämä tapahtuu luonnostaan, joten sinun ei tarvitse vaikuttaa siihen. Oletko valmis?” Mummi kysyi tiiviin ohjeistuksen jälkeen. ”Enköhän”, totesin itsevarmasti. Jos tämä oikeasti toimisi, olisin iloinen. Oli jo hieman hämärää, kun nousin makaamaan lautani päälle ja lähdin kauhomaan käsilläni poispäin rannasta. Auringon viimeiset säteet syleilivät veden pintaa, joka liplatti eteenpäin liikkuvaa lautaani vasten. Kuulin vielä mummin huutavan:

”Onnea matkaan ja ole varovainen!”

Näytin peukkua ja jo samassa katsoin pitkälle horisonttiin. Vaikka merellä oli muuten tyyntä, näin kuinka kaukaa jo alkoi syntyä epätavallisen isoa aaltoa. Aalto tuli vauhdilla, ja päätin nousta ensimmäisiin pärskeisiin. Surffilautani liukui vedessä paremmin kuin koskaan, ja nousin harjanteelle. Kun aalto alkoi laskeutua tunneliksi, käänsi vauhdissa lautani tunnelin suuta kohti. Laitoin silmäni hetkeksi kiinni, hengitin syvään ja annoin mennä.

Aluksi oli pimeää, ja tunsin tummien kiharoideni kelluvan naamani edessä, mutta sitten tajusin olevani vedessä. Avasin silmäni ja hämmästyksekseni veden alla oli epätavallisen valoisaa ja meri oli kirkasvetinen. Koitin hengittää syvään ja järkytyksekseni se onnistui heti. Joka puolella oli kauniita koralliriuttoja ja niiden seassa ui värikkäitä kaloja. Huomasin, että noin kymmenen metrin päässä oli muutaman metrin pituinen leikkisän näköinen delfiini. Koska näky oli kuin satukirjasta, nipistin itseäni, mutta mikään ei muuttunut. Mummi oli ollut oikeassa! Delfiini ui luokseni kiltin näköisenä, kun samalla jähmetyin kauhusta. En ollut nähnyt delfiinejä kuin kuvissa, joten tilanne oli jännittävä. Delfiini tökkäsi minua nokallaan ja minua alkoi naurattaa. Laitoin käteni lepäämään delfiinin evän päälle, ja lähdimme yhdessä uimaan pitkin koralliriuttoja. Tuntui aivan taianomaiselta, miten olin päätynyt uimaan delfiinin kanssa Australian koralliriutoille ja vieläpä niin, että pystyin hengittämään vedessä?

Menimme koralliriuttaa edestakaisin ja tuntui siltä, että delfiini olisi ollut meren syvyyksien matkaopas. Yhtäkkiä kroppaani tuli outo tunne ja päättelin, että tunne kertoi minulle pintaan nousemisesta. Vilkaisin delfiiniä, ja se lähti uimaan poispäin juuri sillä sekunnilla kun jokin voima veti minua ylöspäin pintaan.

Haukoin happea pinnalla ja huomasin turkoosin lautani olevan vieressäni. Näin mummin huitovan rannalla ja vilkutin hänelle onnistumisen merkistä takaisin. En edelleenkään tajunnut, että olin viettänyt veden alla juuri äsken monta minuuttia niin, että hengitin siellä. Se oli ollut uskomatonta, ja toivoinkin että pääsisin vielä moneen kertaan meren portaalin kautta kiehtoviin syvyyksiin.

Maija Huttunen, 6A
Kuljun koulu

 

Äiti, olen poika

Jos kuvittelet tytön, et varmastikaan kuvittele minua. Pienestä pitäen äiti ja isä on tunkenut mun pään ylitse milloin mitäkin mekkoja sekä hörhelöpaitoja. En ikinä antanut kenenkään tunkea sellaista rumaa vaatetta päälleni, vaan juoksin piiloon. Lempi piiloutumispaikkani oli oman huoneeni vaaleanpunainen kaappi, koska se oli sisältä musta, hiljainen sekä mahduin sinne täydellisesti. Ajankulun ja fysiikan kohtalokkaiden sekä idioottimaisten lakien takia kasvoin liian isoksi, enkä mahtunut enää kaappiin. Uusi lempipaikkani oli sauna. Menin seinää vasten niin, ettei kukaan nähnyt minua, toisinaan minä näin kunnanedustajaisäni, lääkäriäitini tai ärsyttävän isoveljeni Jasperin käyvän vessassa. En ole kasvanut saunasta vieläkään ulos. Siitä on tullut mun paikka. Enää mun päälle ei yritetä tunkea mekkoja, sillä äiti ja isä tietävät jo, että vihaan vaaleanpunaista. Tahdon käyttää mieluiten mulle sopivia vaatteita, jotka ovat mukavia ja vähän liian isoja. Harmaa huppari, ja veljeltäni varastetut collegehousut. (Hänellä on niin monta samanlaista collegehousua, ettei hän ole sitä koskaan huomannut.)
Veljestäni puheenollen; vihaamme toisiamme. Hän on neljä vuotta vanhempi. Isän kunnonpoika. Se on aina tehnyt kaikki oikein, saanut kokeista kymppejä, pukeutunut siististi, edustanut kouluamme ja muutenkin tehnyt kaiken niin hyvin kun on mahdollista, vain minua ärsyttääkseen. Isä on ottanut hänet mukaan jopa edustuspuuhiinsa ja esitellyt ylpeänä poikansa muille poliittisesti vaikuttaville ihmisille, ketkä eivät osaa kuin maata rahakylvyssä, syödä kultalusikasta sekä valittaa muille, kun jollain on oikeitakin ongelmia..
En ikinä ole saanut kahdeksikkoa parempaa numeroa kokeesta, silloin kun sain kahdeksikon, olin kokeen tekemisen jälkeen varma, että joudun uusimaan sen, mutta sain paperin takaisin muutaman punakynällä tehdyn viivan kera. Silloin olin onnellinen seuraavaan kokeeseen saakka. Se meni tietysti huonosti. Odotin kymppiä. En muistanut mitään, kun koe alkoi ja lähdin luokasta keskisormi pystyssä. Äiti katsoo aina ensimmäiseksi minun Wilmamerkintäni, jotta voi olla iloinen lopettaessaan Wilman selailun.
En ole ikinä tykännyt pitkistä hiuksista. Ne ovat koko ajan tiellä. Ja hiukseni ovat niin ohuet, että näyttää kun päästäni kasvaisi valkoisen sammakon valkoinen kieli. Siispä leikkasin ne pois. Tein sen maasta löydetyllä lasisella kaljapullon palaisella kesken koulupäivän. Siinä kesti enemmän kuin yksi välkkä, joten lintsasin seuraavan tunnin, oikeastaan koko loppu päivän, koska vähäinen tukkapehkoni näytti liian rumalta. Kävin hakemassa Jasperin säästöpossusta pari kymppiä (sataa) enkä aikaillut kauaakaan, vaan heitin päälleni hupun ja menin kampaajalle. Sen blondinaisen ilme oli kuin jollain prinsessalla, jonka kynsi oli just katkennut. Sen kasvoilta loisti kauhistunut ilme Yhdysvaltoihin asti, ellei se saastuttanut koko maailmaa kertaheitolla ja kunniakierroksella. Väläytin kylmän katseen ja tyrkkäsin sen käteen kaksi viidenkympin seteliä ja kysyin: ”Riittääkö?” Kynsipuoli oli hetken hiljaa pelokkaan näköisenä ja annoin yhden lisää. Se katto hetken ja tunki taskuun. ”Vedä kaljuks”, sanoin ja katsoin Kynsipuolta peilistä. Siinä meni tunti. Sain kotiarestia. En ihmettele, mutta mä teen mitä mä haluun ja mä kestän muutamat kotiarestit, jos joskus saan olla mitä mä oon. Ne katteli koulus vähä vinoon mun siilitukkaa, mut ei ne uskaltanu sanoo yhtää mitää, ne pelkää mua.
Noi tapahtumat pisti mut miettii. Mietin, että miksi sitä katsotaan vinoon, kun tyttö leikkaa tukkansa, mutta kun poika ajaa partansa, niin ei sanota mitään? Tai miksi poika ei saa pitää hametta päällään jos se haluaa?
Torstaina lähdin kouluun normaalisti hiukahkon myöhässä, mutta ehdin kumminkin. Ensimmäisellä tunnilla käsittelimme murrosikää, jee. Olin kerrankin jaksanut tehdä läksyt. Tahdon panostaa kouluun ja panostankin, mutta jos päivä on jo riittävän huono, en jaksa välttämättä tehdä kaikkia läksyjä. Yritän kuitenkin lujaa ja ehkä vähän liikaa, mutta kahdeksas luokka vie mehut täydellisesti kropasta. Inhokkiopettajani avaa suunsa ja saan ärsytyksen ensimmäiset oireet kroppaani, syvän huokauksen.
”Noniin, edellisviikolla aiheenamme oli murrosikä ja hormonit. Käsittelemme vielä tälläkin tunnilla murrosikää”, opettaja aloittaa ja saan seuraavan ärsyyntymisen oireen, painan hampaillani alahuultani ja puristan kättä nyrkkiin. Avaamme kirjat ja luen ensimmäisestä kappaleesta:
”Murrosikä tuo mukanaan erilaisia vaiheita. Joskus sinusta tuntuu, että vanhempasi ovat hirveitä monstereita tai että tahdot kokeilla jotain aivan uutta. Saatat haluta jossain vaiheessa olla vastakkaista sukupuolta mitä edustat, mutta se on vain eräänlainen vaihe, jok…”
En pysty lukemaan enempää suljen kirjan ja saan ärsytyksen seuraavat oireet kertaheitolla; kiinni ollut nyrkkini lyö pöytää, toinen käsi painaa kyntensä syvälle reiteeni, lopuksi käteni hapuilee paperin ja kynän sutaten paperin kauttaaltaan. Tukahdutan ärsytyksen parhaani mukaan, siinä menee vitisen minuuttia. Vaikka olen rauhoittunut miltei kokonaan, en siltikään avaa kirjaa uudestaan ja ala lukemaan kappaletta loppuun kuten muut oppilaat ahtaassa luokassamme.
Kirjassa ei uskalleta sanoa sanaa ´transsukupuolinen´, se mikä minä olen. En ole tyttö, vaikka synnyin tytön kehoon, vaan olen poika, eikä se ole ohimenevä vaihe, ei ole, olen ollut jo kauan ja tulen aina olemaan poika. Tämän tahdon sanoa opettajalle, odotan vielä hetken.
”Noniin, kaikki ovat nähtävästi lukeneet. Pojat, teillä oli läksynä poikien ensimmäiset murrosiän merkit, vastatkaapa”, opettaja pääsi vauhtiin. Pojat alkavat listata murrosiän merkkejä hiukahkon ujosti. Juuri kun pojatkin ovat vauhdissa viikko sitten kehossani asustellut flunssa antaa takaisinmuuton merkkejä ja yskäisen äänekkäästi. Terminaattori-Opettajan katse kääntyy hitaasti minuun päin. Hänen silmänsä siristyvät.
”Johanna, oletko sinä poika? Täytyykö sinun käydä tuolla vessassa tarkistamassa, että kumpi olet? Voin tulla avuksi, jos tarvitset apua tunnistamisessa”, opettaja sanoo ivallisesti ja koko luokka puhkeaa nauruun. Kerään rohkeuteni. Nousen nopeasti ylös.
”Itseasiassa olen, olen poika!” Huudan opettajalleni. Ääneni särkyy. Kurkkuuni kiipeää itku, joka jää sinne. Kerään rohkeuteni palaiset uudestaan.
”Transsukupuolisuus on yhtä normaali asia, kun vessassa käyminen tai noi marimekkosukat sun jalassa!” Sanon vielä epävarmalla, mutta silti pelottavalla äänensävyllä. Opettaja hiljentyy kuuntelemaan.
”Kun lapsi syntyy, lääkäri arvaa sen sukupuolen kehon perusteella, mutta se miltä kehosi näyttää ei välttämättä ole miksi kasvaa. Keholtani minä olen tyttö, mutta mieleltäni poika, olen aina ollut poika. Perheeni ei välttämättä hyväksy sitä, mutta tahdon olla poika. Tätä ei valita, tämä vain tulee ja kun se osuu omalle kodalle, se ei ole kivaa. Ei ole kivaa syntyä väärään sukupuoleen”, luokka hiljenee. Pidän tauon. Pelkään itkeväni, kun sanon nämä asiat ensimmäistä kertaa ääneen. Ensimmäistä kertaa tiedän itse mitä olen ja mitä haluan olla ja nyt muutkin tietävät sen.
”Joka päivä kehoni ahdistaa minua. Piiloudun huppareihin, ettei naiselliset muotoni näy. Vihaan kehoani. Joka kuukausi se muistuttaa minua siitä, että olen tyttö. Entäkun menen uimahalliin? Kumpaan pukuhuoneeseen minä menen? Tai koululiikunta? Olenko kumpaakaan? Tai julkiset vessat, kumpaan minä niissä menen? Tältä musta tuntuu ja tällaisia asioita käyn läpi”, luokka on hiljaa ja tuijottaa minua. Opettaja näyttää kilteimmältä ikinä. En olisi ikinä kuvitellut, että tuo monsteri voisi pukea kasvoilleen noinkin lempeän hymyn. En pysty kuvittelemaan, että jäisin luokkaan jatkamaan tuntia niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joten lähden käytävään. Odotan itkua, mutta sitä ei tullut. Olen täynnä rohkeutta ja itsevarmuutta, jonka tahdon käyttää hyväkseni. Pelästyn, kun luokan ovi, jonka olin juuri äsken paiskonut kiinni avautuu hiljaa ja lempeästi. Opettajani tulee ulos luokasta ja istahtaa viereeni.
”Poikani oli kuten sinä”, opettaja sanoo. Hän ei katso minuun vaan seinään. Katsomme molemmat seinään.
”Ai transsukupuolinen?”
”Niin, just se, t-t-transsukupuolinen”, ihmettelen, miksi opettaja pelkää sitä sanaa, mutta annan hänen puhua.
”Pienestä pitäen se sano että on tyttö. Mä korjasin aina, että olet poika. Se varasteli isosiskonsa vaatteita ja puki niitä päällensä. Me luultiin, että se oli eräänlainen vaihe, mutta se vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. 16-vuotiaana se tuli kerran kotiin ja sillä oli paljon meikkiä, rintaliivit ja iltapuku. Menin shokkiin. Heitin sen ulos kotoa ja unohdin, että minulla on poika, tai tyttö. Mä en tiedä, missä hän on nyt, en ole ottanut yhteyttä”, opettajan tarina saa minut mykistymään. En olisi hymynkään jälkeen uskonut mitään tällaista.
”Kerro sun vanhemmille. Meillä oli ongelma, että poika tai no tyttö ei osannut puhua hyvin. Hän ei pystynyt vakuuttamaan meitä, eikä tiennyt itsekkään itselleen termiä. Mutta sinä olet pohtinut asioita hyvin ja tiedät paljon. Mene, mene nyt ja kerro vanhemmillesi”, katson kysyvästi opettajaa, mutta menen silti.
”Puhu pojallesi, tai no, tytöllesi”, sanon vielä lähtiessäni. Matkan aikana kotiin minua pelottaa. Miten isä ja äiti reagoivat? Saavun kotiin. Unohdan matkani kokonaan, koska minua pelottaa. Näen äidin olohuoneessa.
”Äiti, olen poika”
”Johanna, olen aina tiennyt sen”
”Sano Joel”

Pinja Salminen, 6. lk.
Narvan koulu

 

Tosi elämän kloonit

Kävelen kadun reunassa. Ainoa mielessä pyörivä asiani on kloonisiskoni, joista olen saanut tietää vasta vähän vajaa vuosi sitten. Emilian tauti ei ole pahentunut, sillä hoitoja on jatkettu. Emilia on siis yksi kloonisiskoistani. En ole nähnyt tytärtäni Oliviaa pariin viikkoon, enkä kaksoissiskoani Anastasiaa, joka on myös klooni. Tiedän, tai oikeastaan luulen, että Anastasia on kaapattu armeijan toimesta, sillä armeija haluaa tuhota kaikki naispuoleiset kloonit, eli X-projektin ja jättää jäljelle ainoastaan miespuoleisia klooneja eli projekti W.
Ainoa meitä suunnittelemassa ollut mies teki itsemurhan myrkyttämällä itsensä vajaa viikko sitten. Olen yrittänyt saada selkoa koko projektista. Adoptioäitini Viola saattaa tietää Anastasiasta jotain, mutta ei suostu kertomaan minulle, koska hän ei pidä Anastasiasta. Olen tutustunut Anastasiaan vasta n. 8kk sitten. Kaikki on siltikin vielä tosi sekavaa.
Olen kohta Lolan luona, sillä hän pyysi minua käymään. Luulisin hänen saaneen uutta tietoa Anastasiasta tai jostain muusta klooneihin liittyvästä. Lola on siis myös yksi klooneista. Koputan oveen ja menen sisälle. Lola avaa koneensa ja näyttää tietoja armeijan koneelta johon hän on päässyt hakkeroitumaan. Koneelta löytyy tuhansia kansioita. Selaamme kansioita, kunnes löydämme kansion nimeltä X. Arvelemme että se liittyy jotenkin meihin. Napsautan kansion auki. Sieltä löytyy monia nimiä, ilmeisesti kloonisiskojamme. Löydän kansion, jossa lukee Anastasia Kowalska & Ida Garcia. Avaan sen ja sieltä löytyy kansioittain tietoja meistä. Selailen kansioita ja huomaan siellä myös tietoa Oliviasta. ”Ne tietää Oliviasta”, huudan. Olen yrittänyt salata Olivian olemassaolon, mutta olen ilmeisesti epäonnistunut. Tiedoissa lukee myös jotain Anastasiasta. Siellä on kuvia vähän kaikesta. Huomioni kiinnittää kuva, jossa Anastasia on laatikossa, jonka päällä on armeijan leima. ”Sori, mun täytyy mennä!” huikkaan ovelta ja juoksen ulos. Juoksen päin tolppaa tai jotain vastaavaa.
Herään jostain laatikosta. Tunnistan laatikon, se on samanlainen kuin kuvissa. Laatikko on ahdas ja minulla on ahtaanpaikankammo. ”Apuaa!” huudan sen mitä jaksan. Kuulen tutun äänen, se on Anastasia. Laatikon pohjalla lojuu ruosteisia nauloja. Otan yhden varmuuden vuoksi käteeni. Olen vain hiljaa ja odotan, että joku tulee. Kuulen oven avautuvan. Näen raosta vaalean, keskipitkän miehen. Mies kävelee kohti laatikkoa ja sanoo: ”Testiaika neidit.” Ensiksi hän avaa minun laatikkoni. Nousen istumaan, ja miehen kääntäessä selkänsä isken naulan tämän selkään. Tulen pois laatikosta ja avaan Anastasian laatikon loppuun. Otan miehen aseen ja avainnipun. Osoitan aseella kaikkia vastaantulevia vartijoita. Pääsemme varaportaikon luo. Kokeilen eri avaimista, mikä sopisi oveen. Löydän oikean avaimen ja avaan oven. Juoksemme portaikkoon, joka johtaa metrokäytävälle. Tunnistan ne, koska kuljen metrolla lähes päivittäin. Juuri ennen kuin olemme metrotasanteella, adoptioäitini Viola tulee portaikkoon, juuri meidän eteen ja sanoo: ”Te tytöt ette oo menossa mihinkään.” Hän nappaa Anastasiasta kiinni. ”Päästä irti Anastasiasta!” huudan. Odotan hetken, ja lopulta juoksen Violaa päin niin, että hän lentää portaikon toiseen päähän. Kaivan aseen taskustani. ”Valinnat on valintoja”, sanon ja painan liipasinta.

Lara Lehtinen 6. lk.
Kelhon koulu

 

Tapahtui tähtikirkkaana yönä

Kettu loikki järven rannalla. ”Tänään on metsäkeijujen juhla, koko kesän paras päivä!” kettu mietti, kun napsi kukkia poikki hampaillaan ja lähti niiden kanssa takaisin metsään. ”Hei Niki! huudahti toinen kettu Mina. Minalla oli mukanaan jänisperheen tekemää narua, jolla metsäkeijujen juhlan koristeet aseteltaisiin. Peurat olivat keränneet metsän antimia ruuaksi juhlijoille ja saapuivat juhla-alueelle herkullisen ruuan kanssa. Siilit tekivät kettujen tuomista kukista kauniita koristeita, joita linnut kiinnittelivät puihin kauniilla nauhoilla.
Kun tuli ilta, metsän asukkaat kerääntyivät aukiolle. Lepakot olivat nappailleet tulikärpäsiä kissankellojen sisään ja laittoivat niitä roikkumaan puista naruilla. Ketut, pöllöt, ilvekset, karhut, jänikset ja peurat; kaikki metsän asukkaat odottivat metsäkeijujen ilmestyvän jostakin. Taivas oli pilvetön, ja taivaalla loistivat tähdet ja kuu. Metsäkeijujen sijasta aukio täyttyi tähdistä, jotka olivat laskeutuneet alas taivaasta. Sitten kaikki juhlivat!

Merle Tattari, 6. lk.
Säijän koulu

 

Tulevaisuus on mahdollisuus

Tiedämme, että uusi mahdollisuus on luvattu meille kaikille. Tiedämme myös sen, että tuo mahdollisuus, jota ehkä jokainen tavoittelee, voi vain olla meille ainoa toivo parantaa omaa asemaamme yhteisömme sisällä, ja tuntea arvostuksen olevan tie menneisyytemme yläpuolelle. Olemmeko kaikki uhreja valitsemiemme oikeuksien seurauksien alla? Seuraukset eivät synnytä vastuuta itsellemme, jos toimimme vain niiden oikeuksien mukaisesti, joista kukin meistä löytää tulevaisuuden. Tulevaisuus elää yhteiskunnassamme, ja siinä, miten sen kehitys kasvattaa myös kansalaisten toimia.
Miksi osa meistä kuitenkin perääntyy kehityksen mennessä eteenpäin? Tuo kehitys on meille kuin riski ylittää kansalaisten odotukset tulevaisuuden näkymästä, ja oletamme myös heidän sopeutumisensa kehityksen varjossa vaativan mahdollista tukiverkostoa. Me voimme pitää yhdessä kansan tiiviinä ja lisääntyvänä, jos rohkaisemme toisiamme, vaikka tulevaisuus antaisikin itsestään epävarman kuvan.

Vili Tappura, 6. lk.
Nurmen koulu

 

Siipien salaisuus

Kaunis kesäinen päivä. Tuntuu kuin koko luonto olisi juhlistanut Saran kilpailupäivää. Saran päivää kuitenkin varjosti synkkä salaisuus, jonka hän oli jakanut ainoastaan akvaariokalalleen, jonka nimi oli Muikku. Pian oli kuitenkin Saran vuoro astua kilparadalle, joten Saran oli pakko pyyhkiä mielestään kaikki muu, jotta hän pystyisi keskittymään juoksukilpailuun. Hänen olisi mahdollisuus voittaa jumala Hermeen siivekkäät ja kultaiset sandaalit. Niiden kerrottiin tuovan onnea. Sandaalit eivät tietenkään olleet oikeat, mutta ne olisi silti suuri kunnia voittaa. Sara katsahti kelloa. ”Voi hyvänen aika”, hän ajatteli, ”myöhästyn pian!” Sara juoksi kohti lähtöpaikkaa niin kovaa kuin pystyi. Hän ehti juuri ja juuri ajoissa. Sara vilkaisi ympärilleen ja huomasi luokkatoverinsa ja pahimman vihollisensa Zoen vierellään. ”Keskity, nyt on paljon pelissä”, Sara ajatteli mielessään. ”Valmiina, paikoillenne, hep!” lähettäjä huusi ja paukautti pyssyllään lähdön merkiksi. Saran oli pakko voittaa! Heti laukauksen kuultuaan Sara syöksyi kohti maaliviivaa unohtaen kaiken muun, Hän kiisi tuulen lailla eteenpäin. Yhtäkkiä Sara tunsi viiltävän kivun lapaluidensa välissä. ”Voi ei”, Sara ajatteli. Hän tunsi jalkojensa pettävän ja hän kaatui maahan. Hän tiesi mahdollisuutensa voittoon kadonneen kuin taivaan tuuliin.
Kilpailun jälkeen Saran kanssa kilpaillut Evelyn tuli juttelemaan Saralle. ”Hei, olen pahoillani että kaaduit. Oletko varmasti kunnossa?” hän sanoi. ”Olen minä, kiitos kysymästä!” Sara vastasi. ”Haluaisitko tulla kanssani jäätelölle? Haluaisin tutustua sinuun!” Evelyn sanoi. ”Hyvä on”, Sara myöntyi. Tytöt saapuivat kahvilaan. Pitkän väittelyn jälkeen Sara oli viimein suostunut, että Evelyn tarjoaisi jäätelöt. ”Kaksi mansikkajäätelöä”, Evelyn tilasi. Myyjä ojensi jäätelöt tytöille. Pöytään päästyään tytöt alkoivat heti tutustua toisiinsa. Kävi ilmi, että he olivat olleet aina samassa koulussa ja päiväkodissa. Lisäksi heissä oli muutenkin hyvin paljon samaa. Heillä oli oikein hauskaa ja he jäivätkin juttelemaan kahvilan sulkemisaikaan saakka.

Kotiin palattuaan Sara vilkaisi jälleen kerran peiliin. Hänen synkkä salaisuutensa, pienet siiven tyngät, olivat kasvaneet entisestään. Saraa kauhistutti. Mitä tapahtuisi sitten, kun siivet olisivat täysikokoiset? Hänen täytyi kertoa äidille. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Sara käveli alakertaan ja huomasi äidin katselevan uutisia. ”Äiti, minulla olisi vähän asiaa”, Sara sanoi. ”Niin, kultaseni?” äiti vastasi. ”Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta selässäni kasvaa pienet siivet”, Sara sanoi. Hänen yllätyksekseen äiti ei hämmästynyt lainkaan. Sen sijaan hän näytti hieman surulliselta. ”Nyt se siis on tapahtunut. Olisi pitänyt kertoa sinulle jo aiemmin”, äiti huokaisi. ”Kertoa mitä?” Sara kysyi. ”Kertoa, että suvussani on vuosituhansien ajan ollut sellaisia ihmisiä, joilla on siivet. Olet airofi. Ei hätää, minäkin olen. Airofin siivet puhkeavat 13-16-vuotiaana, eli juuri sinun iässäsi”, äiti kertoi. Sara ei voinut uskoa korviaan! ”Olen odottanut tätä hetkeä kauan. Meille airofeille on oma kotimaa Airoel. Siellä saamme elää turvassa”, äiti jatkoi. Sarasta tuntui kuin suuri kivi olisi valunut hänen rinnaltaan. ”Voimme lähteä Airoeliin heti kun siipesi ovat täysikokoiset. Sinun pitää kuitenkin lopettaa koulu ja juokseminen. Muuten saatat paljastua.”

Sara ei ollut kipujensa takia saanut nukuttua kunnolla. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että hänen siipensä olivat kasvaneet täyteen mittaansa. ”Jihuu! Äiti, äiti, ne ovat valmiit!” Sara hihkui. ”Hienoa!” äiti vastasi. ”Voimme lähteä heti.” ”Mutta entä tavarani? Ja eikö minun pitäisi ensin opetella lentämään?” Sara kysyi. ”Voi kultaseni”, äiti sanoi. ” Et tarvitse Airoelissa mitään. Lisäksi kaikki airofit osaavat lentää luonnostaan. Harjoitusta ei tarvita”, hän selitti. ”Hyvä on”, Sara sanoi. Sara seurasi äitiään heidän asuntonsa ikkunalle. Hän katseli kun hänen äitinsä riisui takkinsa, jonka alta paljastui suuret ja kauniit siivet. Sen jälkeen he avasivat yhdessä ikkunan. Ikkuna oli kauniisti koristeltu, ja sen verhot olivat silkinsileät. Sara kiipesi ikkunalaudalle. Hän vilkaisi äitiään. Äiti hymyili hänelle rohkaisevasti. Sara avasi siipensä ja veti syvään henkeä. Sitten hän hyppäsi. Se oli kuin kaikki tunteet yhteen pakattuna: hän tunsi iloa, pelkoa, ja jännitystä, kaikkea niitä yhtä aikaa. Äiti liisi hänen edelleen samalla huikaten: ” Seuraa minua!” Niin he lähtivät kohti Airoelia.

Airoel sijaitsi eräänlaisessa välitilassa pilvien ja taivaan välissä. Vain airofit voivat saapua Airoeliin. Sen takia Airoel on niin turvallinen. Airoelin kaikki talot ja rakennukset on rakennettu jonkinlaisesta jäämäisestä sinisestä materiaalista. Saran saavuttua hän huomasi kymmenien muiden airofien iloitsevan, leikkivän ja hoitavan tavallisia arjen askareita. Saralla ja hänen äidillään oli oma sopiva asunto Airoelissa. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli parvi, jolta oli ihanat näköalat Airoelin ylle. Sara tiesi että täällä hän saisi olla vapaa.

Oona Aho, 5. lk.
Mattilan koulu

 

Salattu todellisuus

Juoksin, juoksin ja juoksin. Jokin luudalla lentävä seurasi minua. Olin juossut kohta varmaankin kymmenen kilometriä. Ajattelin, että pian en enää jaksaisi. Kuulin takaani inhottavaa käkätystä. Pian minua jahtaava olento alkoi heitellä minua kohti jonkinlaisia pommeja! En tiennyt selviäisinkö vielä pitkään, mutta juuri sillä hetkellä minulla oli muutakin ajateltavaa. Juoksin ja juoksin, kunnes saavuin suuren vuoren juurelle. Näin monien jahtaajaltani näyttävien olentojen lentävän luudallaan sisälle vuoren syövereihin. Katselin sitä hetken, kunnes muistin, että minua jahdattiin. Lähdin kiipeämään vuoren rinnettä nopeasti ylös ja sykkeeni kohosi joka sekunti yhä ylemmäs. Kiipesin, kiipesin ja kiipesin, kunnes jalkani lipsahti ja käteni irtosi vuoren seinästä. Syöksyin suoraan kuolemaan!
Heräsin aamulla hiestä märkänä. Olin nähnyt taas erittäin todentuntuista unta. En tiennyt mikä unessa oli todellista, mutta minusta se ei ollut ollenkaan hyvä asia. Olin kertonut tapahtuneesta äidilleni, mutta hän ei ollut uskonut minua, vaan oli nauranut itsensä kipeäksi, siis kirjaimellisesti. Äiti oli ollut kipeä jo ainakin puolitoista viikkoa. Havahduin pian ajatuksistani, kun shetlanninlammaskoirani, Pilkku alkoi nuolemaan varpaitani.
Pilkku oli minulle rakas ja aloin nauramaan tuntiessani sen märän kosketuksen varpaissani. Hetken naurettuani hätistin sen ulos huoneestani ja vaihdoin vaatteeni. Pian huomasin myöhästyväni koulusta ellen juoksisi sinne. Niinpä nappasin mukaani banaanin ja pillimehun ja lähdin juoksemaan kouluun. Pysähdyin vasta päästyäni koulun ovien luokse. Ystäväni olivat jo menneet ja lähdin kiiruhtamaan ensimmäiselle tunnilleni. Se sattui olemaan musiikkia, jota rakastin suunnattomasi.
Tunnin päätyttyä menin juttelemaan ystävälleni Katylle. Hän oli mielestäni kaunis blondeine hiuksineen ja merensinisine silmineen.
”Hei, Katy!” huikkasin hänelle.
”Hei, Milise!” Katy vastasi iloisesti minulle.
Hetken puhuttuamme päätimme lähteä ruokatunnille. Päästyämme ruokalaan huomasin, että ehkä hieman nörtiltä näyttävää tyttöä kiusattiin WC:n viereisessä nurkassa. Päätin mennä kohtauksen väliin.
”Mitä ihmettä te idiootit teette!” huusin vihaisesti!
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” jengin johtaja Chloe kysyi minulta pilkkaavasti.
En sanonut mitään vaan tönäisin hänet päin seinää. Pian tajusin tehneeni jotain väärin, koska Chloen päästä alkoi valua violettia verta. Kaikki jähmettyi hetkeksi. Chloen kasvoille levisi järkyttynyt ja pelokas ilme. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, juoksin pois.
Olin peloissani ja todella järkyttynyt. Veri oli ollut violettia, aivan kuin mustaa magiaa. Pian huomasin juosseeni koulun ulko-oville. En ajatellut sekuntiakaan vaan juoksin kotiin. Huhuilin hetken ja tajusin ettei äiti ollut kotona. Löysin kuitenkin kirjeen jossa luki:
Rakas Milise,
Anteeksi, että lähdin näin yhtäkkiä. Minua tarvitaan nyt, sillä jotain kamalaa tulee tapahtumaan. En tiedä milloin tulen takaisin, joten jos ruoka loppuu, käy kaupassa. Rakkaudella, äitisi, Elise3
Katsoin pöydälle ja huomasin siinä olevan 3 000 dollaria.
Olin aivan shokissa enkä tiennyt mitä tekisin. Pitkän mietinnän jälkeen päätin palata takaisin kouluun. Juostuani koululle menin hiljaa sisään. Tunnit olivat jo käynnissä, joten päätin odottaa seuraavaa tuntia. Aika kulki hitaasti, mutta vihdoin kellot soivat. Ensimmäisenä huomasi Chloen. Hänellä ei ollut minkäänlaista jälkeä päässään, mutta hän näytti vihaiselta ja ärtyneeltä. Olin juuri juoksemassa pois, kun joku tarttui kiinni käteeni. Se oli Chloe.
”Mitä sinä menit tekemään? Olisin voinut vaikka kuolla!” Chloe huusi minulle.
Ennen kuin ehdin vastata, hän otti kiinni hiuksistani ja veti. Se sattui jumalattomasti! Olisin kirkunut ellen olisi peittänyt suutani kädellä. Ennen kuin ehdin reagoida olin repinyt Chloen irti hiuksistani ja nostanut muut ihmiset ilmaan! Pian he kuitenkin putosivat alas ja jokaisen kasvoilla näkyi pelko. Silloin tajusi jotain.
Minun oli etsittävä äitini!
Heti seuraavana aamuna pakkasin mukaani tarvitsemani: vaatteita, rahaa, ruokaa, kotiavaimet ja puhelimeni. Silloin tajusi, etten ollut ajatellut mitä tekisin Pilkulle. Sitten keksin jotain! Annoin Pilkun haistaa äitini sukkaa ja päästin sen irti. Pilkku lähti juoksemaan metsään ja seurasin perässä. Se oli saanut vainun äidistä! Seurasin Pilkkua suuren kiven luo keskelle metsää. Siihen se pysähtyi ja haukkui, kovaan ääneen. En ymmärtänyt omaa koiraani, sillä en voinut uskoa äidin olevan kiven sisällä. Kiertelin ja tutkin kiveä ainakin puoli tuntia, kunnes huomasin juuri ja juuri ihmisen mentävän kolon kivessä. Ilmeeni muuttui hämmentyneeksi, kun löysin kolosta maan alle johtavat kierreportaat!
Mietin pitkään seuraavaa ratkaisuani, kunnes kuulin ääniä. Äänet kuuluivat Chloelle ja hänen jengilleen. Sanoin nopeasti Pilkulle: ”Harhauta heitä ja palaa sitten kotiin, minä palaan pian.” Pilkku lähti ja jäin yksin. Katsoin portaita vielä hetken, kunnes lähdin laskeutumaan niitä pitkin maan alle. Käytävissä oli palavia tulisoihtuja ja niiden keskustoissa paloivat violetit tulet. Katselin niitä lumoutuneena, kunnes huomasin saapuneeni risteykseen. Risteyksestä lähti kolme käytävää, jotka näyttivät aivan samalta. Kirosin mielessäni hetken, koska en ollut ottanut Pilkkua mukaani, mutta yhtäkkiä käytävien viereen ilmestyi viitta, jossa kerrottiin mihin käytävät johtavat.
Ensimmäisessä luki kadotukseen, toisessa luki linnaan ja kolmannessa luki juhliin. Mietin hetken, mutta uskoin äidin menneen jonkinlaisiin juhliin. Siispä lähdin seuraamaan kolmatta käytävää.
Valitsemani käytävä oli hyvin valaistu ja sen seinät olivat koristeelliset. Sen pidempään en ehtinyt miettiä, koska huomasin saapuneeni käytävän suuaukolle. Kun silmäni tottuivat hämärään huomasin tulleeni vuoren juurelle. Mietin hetken mikä vuori sijaitsi maan alla, kunnes mieleeni tuli jokin, Kyöpelivuori! Olin iloinen, etten huutanut sitä ääneen, sillä huomasin monia satoja metrejä pitkän jonon jonkinlaisia noitia ja muita kummajaisia. Ajattelin, että äitini olisi jo varmasti vuoren sisällä, mutta en tiennyt miten pääsisin sinne itse sisään. Suljin silmäni ajatellakseni, mutta kun avasin silmäni huomasin olevani vuoren suuaukolla!
Onneksi kukaan ei huomannut mitään, kun pujahdin vuoren uumeniin.

Pinja Kukko, 5. lk
Sääksjärven koulu

 

Morjensta

1. Osa MORJENSTA!

Tulevaisuudessa on sitten joskus poika nimeltään: MORJENSTA!. Nimi johtuu siitä, kun poika syntyessään heti sanoi: MORJENSTA! Ja virheettömästi sanoikin. Ärrät ja kaikki. Siitä se nimi johtuu. Ja nyt, kun olemme tulevaisuudessa, kerron MORJENSTASTA! (että tämä tarina/kertomus voi alkaa kunnolla). Kun MORJENSTA! oli kahdeksanvuotias, koulussa, häntä hyljeksittiin ja se oli SUURI ongelma. Sama pojujengi kiusasi, vaikka Wilmaan laitettiin kuinka paljon viestejä vanhemmille. MORJENSTA! olikin kaikki välkät yksin. Mutta ei MORJENSTA! siihen jäänyt, järkevä kun oli. Hän keksi muuttaa Putoon. Putolla hän tarkoitti Plutoa, joka olikin ainoa sana jota ei osannut sanoa. Puto kelpasi hyvin. Mutta miten hän sinne pääsisi? MORJENSTA! keksi BiRA-autokin, oikealta nimeltään Bile-Raketti-Auto-Mobiilin, jolla hän sitten pääsi kuin pääsikin Putoon. Siellä asui Muto-laisia, joihin MORJENSTA! tutustui heti sanomalla Morjensta! Sitten sinne yhtäkkiä tulikin biljardi ukkoi ja akkoi. Muto-laiset ei tykännyt siitä yhtään. Heidät lähetettiin Saturnukseen, jonne pian tulikin toinen maailma. Puto olikin täynnä kasveja, toisin kuin tutkijat olivat sanoneet. Siellä oli myös Muto-laisten pesäkoloja joissa oli hyyviin mukavaa. Ja kaikki oli hiirveeään mahtavaa! MORJENSTA! lähetti joka päivä kotiin kirjeitä. Sitten Putoon tuli pahis. MORJENSTA! sanoi morjensta, ja halasi pahista. Pahiksesta tuli hyvis ja Muto-laisten suojelija. Pojujengi, joka oli kiusannut MORJENSTAA! muutti kans Putoon, ja palvoivat MORJENSTAA! ja hänestä tuli kuningas.

Osa 2 HEIPPA!

Putossa, johon MORJENSTA! (Voit lukea MORJENSTASTA! tarinassa MORJENSTA!) oli muuttanut, tapahtui ihmeitä. MORJENSTA! oli saanut lapsen. Tytön, kauniin tytön. Hän olikin mennyt kauniin naisen kanssa naimisiin. Naisen nimi oli HEI! ja hänkin tuli maasta. No, hän oli sitten kuningatar, ja lapsi prinsessa. Mutta, palataan asiaan. Tytön nimeksi oli päätetty HEIPPA!. Muuten, nyt tulee TIETO-ISKU: huutomerkit (!) nimien perässä, kuuluvat nimiin. Älkää ihmetelkö, kun pilkut (,) ja pisteet (.) ovat niiden jälkeen! Palataan asiaan, HEIPPA!, oli suloinen pieni tytön tyllerö. Hänen hiuksensa ovat kauniin keltaiset, melkeinpä kultaiset, ja hän pitikin keltaisesta. Ja hän oli nero. Hän voitti aina Blokus-pelin (tätä peliä on myynnissä, meillä on se peli T:Ronja). Mutta pian, kun HEIPPA! täytti 10.v, hän löysi Putosta vanhan, kauniin kuumailmapallon.

– Voi isää, anna minun lentää sillää! Olen jo kymmenen, ei minulle voi käydä mitään, minulla on jopa ohjeet! mankui HEIPPA!.

– Kulta, ne ovat lelu-kuumailmapallon ohjeet, mutta saat lähteä, kunhan olet varovainen, vastasi MORJENSTA!, joka on tässä vain isä.

– Heih, mitäs täällä puuhataan? kysyi HEI!, joka on tässä vain äiti.

– Niin, katsos, kun pikku kullanmurumme tässä tahtoisi lentää kuumailmapallolla, ja… vastasi isä.

– Ja annoit luvan, vai? kysyi äiti.

– Just näin! hihkui HEIPPA!.

– Minunkin puolestani saat mennä, kunhan…

– TAAS se alkaa, huokaisi HEIPPA! kädet puuskassa. -Kröhöm. Muista ottaa eväät, tule kotiin illalliselle, älä mene kauas, ota pipo mukaan, ota juomapullo, ja myös vilttejä, ota pehmolelu, kartta, kuumailmapallon käyttö-ohje-kirja… ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, anna hali ennen kuin lähdet, hössötti äiti.

– Joo, joo! Huikkasi HEIPPA!.

Ei hän kylläkään kaikkia ottanut, luettelen mitä hän otti; kaulahuivin, eväitä ja juomapullon, ja kuumailmapallon käyttöohjeen hän löysi kuumailmapallosta. Hän antoi halit vanhemmilleen ja lähti.

Lentäminen KIP:llä oli helppoa (KIP= Kuumailmapallo). Kun hän oli lentänyt jonkin aikaa, hänellä alkoi olla nälkä.

– Nam, otin mukaan ihania herkkuja! hän sanoi itsekseen.

Sitten hän huomasi, että sivutaskusta pilkotti nuken käsi. Hän myös huomasi kauhukseen olevansa Puton toisella puolella!!! Hän heitti ankkurin nopeasti maahan, (sillä siellä todellakin oli sellainen) ja KIP pysähtyi äkkinäisesti. Nyt hän otti nuken reppunsa sivutaskusta.

– Ai, tämä Molla Maija, hän puhui itsekseen.

Hän nosti ankkurin, ja KIP nytkähti liikkeelle. Mutta sitten edessä oli myrsky.

– VOI EI! En pysty enää vaihtamaan suuntaa!!! kiljui HEIPPA!.

Mutta hänpä oli taitava. Hän väisteli taitavasti salamat ja hän sai KIP:n käännettyä myrskypilvien yläpuolelle, ja kun paine loppui, hän laskeutui juuri sille kukkulalle jolta oli lähtenytkin.

–Huh, se oli täpärällä, huokaisi HEIPPA!.

Hän otti reppunsa, ja lähti kotiin.

–MEIDÄN HEIPPAMME! PALAA! Huusivat vanhemmat.

–Kiersin Puton ympäri! kertoi HEIPPA! innoissaan, ja kertoi kaiken muunkin.

Nyt tulee taas TIETO-ISKU: HEIPPALLA! on sama puhevika kuin isällään, Puto on Pluto.

Ronja Immonen, 3.lk
Ylämäen koulu
HEI, LÖYSIT KIINNOSTAVAA SISÄLTÖÄ!

Kirjaudu sisään tai luo tunnukset ilmaiseksi.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>