Mallina suurelle yleisölle tunnetuksi tullut
Susanna Pihlman nauttii työstään
seniorien, ikääntyneiden ja
vammaisten kunto-ohjaajana ja avustajana.

Oi, Susanna

Kuva: Bernhard Miettinen.

Malli, punkkari, hitsaaja, sijoitusneuvoja, kunto-ohjaaja, kolmen lapsen äiti. Vaiherikasta elämää elänyt 38-vuotias Susanna Pihlman on nähnyt ja kokenut enemmän kuin moni kokee koko ikänsä aikana. Nyt Susanna kertoo elämänsä tarinan.

”Tapasin ensimmäisen ystäväni kolmevuotiaana pihalla Hervannassa. Hän oli muusikon tytär, jonka kanssa olimme kuusivuotiaina Anita Hirvosen tanssityttöinä Riihimäellä. Esiintyminen, luovuus ja taiteellisuus on aina ollut osa minua.
Isäni oli merimies ja pääsimme lapsena rahtialuksella lyhyemmille kahden viikon reissuille. Äiti suunnitteli ja ompeli vaatteeni. Kesät vietin Viljakkalan rantamökillä jossa vesiskootterilla mentiin myös Irwinin lasten kanssa.
Paras ystäväni muutti Narvaan peruskouluaikana ja tutustuin myös vesilahtelaiseen nuorisoon, kun vietin siellä 90-luvun alussa paljon aikaa. Tehyssä työskentelevä ystäväni tukee minua edelleen työssäni.
Samoilla pihoilla kaveripiiriin kuuluivat kaksoset ja veljekset joista toinen vielä hetki sitten pelasi Porin Ässissä ja Tapparassa. Asuimme kaikki Ahvenisjärven kenttää vastapäätä ja olimme päivittäin kentällä pelaamassa. Talvisin luisteltiin koko perhe ja naapurin lapset.
Olen aina ollut kova järjestämään kaikenlaista. Kun olin 8−11-vuotias, pidin meidän talon kerhohuoneella voimistelu- ja lemmikkikerhoa sekä tein sarjakuvalehteä ja Eläinviesti-lehteä pihan lapsille.
Suurin osa hyvistä ystävistäni oli poikia. Olin vilkas ja tulin hyvin juttuun poikien kanssa. Koulussa sain tyttöjen puolelta usein kokea kateellisuutta ja kiusaamista. Kolmannelle luokalle kuljin Tammelaan bussilla kuvaamataidonluokalle. Harrastin futista, ratsastusta, vikellystä ja estekisoja. Ukki kuljetti minua harrastuksiin.

Kuva: Tuula Hautamäki

Teini-ikäisenä soitin bassoa punk-bändissä ja koulunbändissä. Meillä oli äidin kotona syntikka, Fenderit, Gibsonit ja Tokain basso. Pyörin 90-luvulla i-Klubilla, lavoilla sekä Valkeakosken Antipatian, Tre Hiippakunnan ja Cancycanen mukana. Heidän soittokämppänsä oli Hatanpäällä, meidän linja-autoasemalla. Kuolleet kukat, Lama ja Kaaos olivat sitä aikaa.
Olin vuonna 95 Keskustorin suihkulähteessä, kun Suomi voitti MM-kultaa. Olin silloin 15-vuotias ja samana kesänä lähdin Nuorien Kotkien kanssa Viroon muutamaksi viikoksi Tarttoon. Myöhemmin Tukholmassa tapasin paljon virolaisia ja muita kansallisuuksia tehdessäni myöhemmin esimiehen töitä ja opettaessani uusia työntekijöitä SAS Royal Viking Hotellissa.
Ennen Tukholmaan muuttoa opiskelin Tyrväällä käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen metalliartesaanilinjalla. Olin sen luokan ainoa tyttö ja siellä myös hitsasin metallia ja vedin rälläkällä. Jouduin kuitenkin lopettamaan opiskelun nikkeliallergian vuoksi.

Jokin suojelusenkeli on ollut elämässäni mukana. Elämäni oli vauhdikasta jouduin kaveriporukan kanssa kolariin, jossa veljeni löi päänsä ja kaveri meni tajuttomaksi. Olin repsikan paikalla ilman turvavöitä, mutta selvisin vammoitta. Vedin toiset ulos autosta ennen kun se paloi.
Toisen kerran olin autossa, kun se ennen Karkuvuoren tunnelia pyöri kolme kertaa ympäri hankeen. Äiti ajoi kerran, kun pakettiauto tuli meidän auton kylkeen ja repsikan puoli meni sisään. Hyppäsin äidin syliin ja sain käteni juuri jarrulle ennen kun törmäsimme puuhun. Koulukaverin kyydissä jouduin myös yhteen kolariin.

Muutin 19-vuotiaana Tukholmaan ja jätin Tampereen asuntoni kavereille vuokralle puoleksi vuodeksi.
Työskentelin Tukholmassa hotelleissa ja sairaaloissa. Aikaa kului ja tulin takaisin vasta syksyllä 2003. Vietin nuoruuttani ja biletin muun muassa Britney Spearsin ja Jenna Jamesonin kanssa samoissa mestoissa.

Olin nähnyt ja kokenut paljon. Tukholmassa yksi 50-vuotias nainen sanoi minulle, että sinulla on 42-vuotiaan kokemukset vaikka olet vasta 22.
Viihdyin hyvin Ruotsissa. Elämä oli tavallaan vasta alussa, menetykset oli edessä. Tukholmassa näkyi muotitietoisuus. Siellä oli kauniita ihmisiä, mutta sekin jäi mieleen, millaiseksi en halua tulla. Näin myös niitä ihmisiä, jotka asuivat kaduilla, jotkut näyttivät lähinnä eläviltä kuolleilta. Sain myös ystäviä jotka houkuttelivat Kanadaan, missä olisi työt ja asunto. Joskus mietin miksen lähtenyt siihen seikkailuun.
Palasin Suomeen, koska minun tuli ikävä mökkiä ja saunaa. Kaverit olivat sillä aikaa muuttaneet, lähteneet opiskelemaan, perustaneet perheitä. Puhuin ”kulttuurishokistani” Tampere TV:ssä.
Sen huomasin, että suurkaupungissa on paljon sosiaalisempi meininki. Suomessa on liikaa kateutta ja negatiivisuutta. Katkeruus rumentaa ihmistä. Ei kannata uhrata omaa elämää turhan miettimiseen. Suomessa moni asia muuttuisi, jos ihmiset tekisivät yhteistyötä eivätkä yrittäisi toisiaan kampittaa.

Kuva: Jani Miettinen.

Palattuani sain heti töitä Suomesta. Asuin hetken Lamminpäässä ja työskentelin Lapinniemen kylpylässä. Isälläni oli asunto kylpylää vastapäätä Armonkalliolla. Pidimme tiiviisti yhteyttä ja suunnittelimme lähtevämme kahden kuukauden reissulle merille. Olin aina isäntyttö ja pidin hänen puoliaan. Isäni oli kiertänyt Maailman ympäri rahtialuksella joka on vuoden reissu 4 kertaa.
Odotin isää ja sitä, koska hän tulisi meriltä. Seuraava puhelu tulikin poliisilta, joka ilmoitti ensimmäiseksi minulle isän kuolemasta. Isäni oli vasta 47-vuotias, kun hän kuoli sydäninfarktiin.
Se oli elämäni raskainta aikaa. Sain myöhemmin merimieseläkekassasta rahaa ja turrutin tuskaa mm. ostamalla videokameran.
Tykkäsin kuvaamisesta ja se johti tapaamiseen poikieni isän kanssa.
Leikin toimittajaa Tammerfesteillä lapsuudenystäväni kanssa ja tämä mies kysyi lupaa istua pöytäämme. Me haastattelimme häntä ja siitä se lähti. Epäilin kuitenkin aloittaa suhdetta vielä ja lopulta mies sai kutsuttua minut Amarilloon syömään ja ystäväni patisti minua menemään. Suhde eteni nopeasti ja myöhemmin aloin odottamaan Micoa. Pojan synnyttyä olin täysillä äiti ja suoritin sitä.

Olin aloittanut työ Alexandriassa 2004 ja sain sieltä paljon ystäviä sekä tukea raskausaikana. Olin hyvä myynti-, markkinointi- ja asiakaspalvelussa. Tavoitteet paukkuivat rikki koko ajan. Sain uusia asiakkaita ja opin huumoria heittämällä puhuttamaan asiakkaita sisään.
Meillä meni hyvin. Muutimme Tampereelta Lempäälän Hakkariin. Viikko pojan 1-vuotissyntymäpäivän jälkeen sain suru-uutisen. 22-vuotias veljeni sairasti vaikeaa epilepsiaa ja oli kuollut, hän oli löytynyt metsästä. Romahdin täysin.
Myöhemmin selvisi, että veljeni oli saanut masennuslääkitystä, mutta hän ei ollut saanut uusittua reseptiä.
En ymmärtänyt, miksi juuri minun piti kohdata tämä kaikki tuska. Olin vihainen, enkä uskonut tapahtumaa todeksi. Olimme veljeni kanssa kuin paita ja peppu lapsena. Kalastimme, pelasimme futista ja pidimme hauskaa.
Kävin katsomassa häntä. Hän sai rauhan mutta elämän oli pakko jatkua. Menin takaisin töihin ja aloin harrastamaan latinotansseja. Hurahdin muutenkin urheiluun, koska huomasin liikunnan auttavan minua.
Pian huomasin odottavani toista poikaani. Odotusaika meni hyvin ja oli taas jotain mitä odottaa. Poika syntyi ja hänestä kasvoi oikea auringonpaiste. Veljeksillä tulisi olemaan aina toisensa.
Kävin Wellness-koulutuksen ja kuntosaliohjaajan koulutuksen sekä vanhusvalmentajan koulutuksen. Tein lastenohjausta ja myöhemmin aloin ohjaamaan myös veteraaneja ja muita ikääntyneitä Kinesis-tekniikan avulla. Tein ohjelmia ja sain nousujohteisia tuloksia asiakkaille. Ymmärsin, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa liikuntaa. Liikunta auttoi minua.
Olin kuitenkin poikien kanssa paljon yksin ja aloin miettimään tulevaa. Koin, että en saanut tukea kotoa uusiin kuvioihin.
Erosin ja muutin 2011. Yritin selvitä pienellä palkalla töissä ja opiskella. Olin kyllä saanut perintöä isän jälkeen, mutta varat olivat menneen perheen elämiseen.

Kuva: Juha Jokinen.

Elin villisti yhden vuoden mutta otin opikseni ja rauhoituin. Sitten ihan vahingossa tulevan tyttöni isä tuli kuvioihin. Hän oli nuori, mutta kokenut paljon, sillä hän oli menettänyt 16-vuotiaana äitinsä syöpään vielä pelatessaan Tapparassa veljensä kanssa.
Hän otti poikani hyvin vastaan ja on auttanut paljon. Hän on jeesannut harrastusrumbassa enemmän kuin kukaan muu.
Setäni antoi minulle kortin: ”Kel onni on, se onnen kätkeköön ja rikas riemustansa yksin vaan”.
2013 aloin odottaa kuopusta. Olin neljännellä kuulla kun vedin vielä vesijumppaa ja kävin kaverin kanssa laskettelemassa Mustavuoressa. Valmistuin Varalan urheiluopistosta liikuntaneuvojaksi maaliskuussa 2013.
Sektio meni hyvin, tuli tyttö ja pari tuntia sen jälkeen olin jo kävelemässä. Seuraavana aamuna pääsin kotiin. Juliannan isä oli onnellinen.
Arki palasi nopeasti ja 20 kiloa painosta lähti pois kahdessa kuukaudessa. Otin huvikseni yhteyttä Clamos-studion mallitoimistoon Juliannasta. Päästiinkin molemmat malleiksi.
Toimistossa kehuivat liikkuvuuttani, mikä on tanssiharrastuksen peruja.

Kuvat: Ari Uusinukari.

Lasten päästessä päivähoitoon menin Elixiaan promohommin ja Fressiin traineriksi. Viihdyin hyvin ja sain paljon asiakkaita.
Ilmapiiri kuitenkin muuttui yllättäen mallikuvausteni jälkeen ja lähdin. Sain onnekseni samana päivänä töitä Lempäälän avopalveluista. Olen tehnyt siellä töitä kunto-ohjaajana ja siinä sivussa Onni hoivalla.
Olen tarkka ja nopea. Kun tekee töitä muistisairaiden kanssa, pitää olla silmät selässä. Nautin työstäni ja olen saanut asiakkailtani kiitosta se lämmittää.
Kunto-ohjaajan töissä Toimelassa olen tutustunut moneen hienoon persoonaan ja sieltä on tullut myös hyviä ystäviä. Olemme jutelleet pitkiä aikoja. Myös Onni hoivan asiakkaista olen saanut hyvän ystävyyssuhteen.
Useimmat Lempäälän taksikuskit ovat tulleet tutuiksi tämän työn ansiosta.

Moni on saanut sittemmin tietää, että teen mallintöitä. Kuvaukset ovat minulle vapaa-aikaa ja viihdettä, mutta teen myös palkallisia keikkoja ja mainosrooleja. Olen hyvä organisoimaan ja keskittymään hetkeen. Myös urheilullisuudesta on hyötyä.
Minulla on aina ollut rajat, en suostu mihin tahansa kuviin. En julkaise tyrkky- tai alastonkuvia, se ei ole sen arvoista. En kuitenkaan halua arvostella ketään. Jokainen tekee tyylillään.

Se on outoa, kun olen törmännyt siihen, että jotkut ihmiset pitävät minua pinnallisena. Haluan auttaa ja neuvoa toisia voimaan paremmin. Tulen onnelliseksi, kun saan luoda omaa ja auttaa muita ihmisiä.

Nuorille mallinurasta haaveileville haluan sanoa, että kaikkeen ei sitten pidä eikä tarvitse suostua. Setämiehiä on nähty moneen junaan. Ammattivalokuvaajat ovat pyytäneet minua opastamaan nuoria tyttöjä tässä hommassa. Moni tyttö on minuun ottanutkin yhteyttä.”

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?