Aikkua isolla tunneskaalalla. Herkkua urheiluhullulle kansalle

Sanna-June Hyde esittää Aino-Kaisa Saarista. Kuva: Robert Seger/Moment

Tahto. Aina Bergrothin kirjoittama näytelmä Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Ohjaus Sini Pesonen, lavastuksen, pukujen ja videoiden suunnittelu Tinja Salmi (Aalto ARTS), musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, koreografia Jyrki Karttunen, valot William Iles, dramaturgia Henna Piirto, naamiointi ja kampaukset Taina Tervo. Rooleissa Sanna-June Hyde, Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen, Linda Zilliacus, Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Leena Rapola, Risto Kaskilahti, Santeri Kinnunen.

Ihanan urheiluhullu kansamme on nyt saanut täsmänäytelmän. Oivalliselta tekstipohjalta ja intoutuneena toteutuksena. Ainekset tarjosi toimittaja, kirjailija Pekka Holopainen kuvaamalla ´Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot´ niin kiintoisasti, että toinen kirjailija niitä tarkkaan katsottuaan alkoi nähdä ne näyttämöllä. Tahto-nimeä tottelevat niin kirja kuin Aina Bergrothin omaehtoinen näyttämöteos. Ja mikä muu nimi voisi ollakaan parempi silloin kun matkataan huipulle.
Tämän nykynäytelmän arvoa nostaa ja selkeyttää se, että se hakee paitsi yhtymäkohtia myös vastavaloa eilisestä. Urheiluhan on suomalaisille yli sukupolvien lähes pyhä asia, mutta suhde siihen ei ole pönöttävä.
Huumorilla tuskin pääsee ladulla lujaa, mutta suoritusten analysoinnissa siitä on iso apu.
Dramaatikkona Bergroth on tarttunut huolella niihin episodeihin, jotka ovat keskushenkilön tai hänen yhteisönsä elämässä tilannekomiikalla voideltuja, ja ohjaaja Sini Pesonen korostaa henkilöohjauksessaan osuvasti ääriviivoja, ihmisluonnon ärsyttäviä joskohta upeitakin piirteitä. Sankaritarinat, kuten Anna-Kaisa Saarisen vaiheet ovat kiinnostavia paljolti juuri siksi, että niissä tulee mitatuksi myös ihmisen/ihmisten pienuus.
Esitys vetoaa myös esteettisesti. Keveiden verhojen liikuttelulla jaetaan kohtauksia ja luodaan puitteet videoille, pukugalleria ulottuu arkisemmasta hiihtomaailmasta virtaviivaiseen säihkyvyyteen, musiikilla ja veikeällä koreografialla muistutetaan teatterista nautittavana estraditaiteena. Ja näyttämöllä mennään – lajimyötäisesti – paljon ja lujaa.

Sanna-June Hyde on paneutunut täysillä päärooliin ja tekee sen aidosti isolla tunneskaalalla. Liikekieli ja treeninäytöt saavat katsojan uskomaan niin totiseen teatterityöhön kuin huippu-urheilun vaatimuksiin. Katsoja pohtii yhdessä Aikun kanssa, onko nyt kyseessä kenties ylikunto vai alipalautuminen ja elää mukana pettymyksen ja voiton hetket.
Linda Zilliacus on Virpi Kuitusena oiva vastapeluri Hydelle – kilpakumppaneiden välit hiertävät pahasti. Aino-Kaisa latelee suorat sanat Virpille ja moittii tätä kilpailukeskittymisensä häiritsemisestä saaden itse vainoharhaisuusmoitteet. Näyttämöllä on voimakas lataus näiden kahden välillä.

Sanna-June Hyde ja Linda Zilliacus. Aino-Kaisa Saarisen ja hänen vastapelurinsa Virpi Kuitusen välillä on kovat jännitteet. Kuva: Robert Seger/Moment

Elämästä lapsuuskodissa on tuotu esiin tosi herkullisia hetkiä, intohimo urheilua kohtaan kun on sukuvika. Kaikesta tehdään kilpailua, marjastamisestakin, ja ihan lämpimikseen kipaistaan taloa ympäri ennätyksiä tehden. Kilpailuhenkisyys leimaa luontevasti kaksosten välejä, ja myöhemmin niitä värittää myös hienoinen katkeruus.

Vappu Nalbantoglu tulkitsee sivuun jättäytyvän Maijan roolin yhtä raikkaasti kuin vahvasti.Valmentaja Jamppana Rauno Ahonen tekee vivahteikasta työtä, ja Santeri Kinnunen heittäytyy rooliin jos toiseen koomikon ottein. Tiimin työskentelyä kokonaisuudessaan leimaa keskittynyt viritys, usko siihen, että nyt tehdään jotain sellaista, joka on taatusti jaettavissa salissa istuvien kanssa. Joudutaan pohtimaan, kuka oikeastaan on valitsija ja kuka vaatija, kun puhutaan poikkeusyksilöistä. Palkitseeko voiton ja suorituksessa itsensä loppuun ajamisen euforia myös mahdolliset menetykset elämän pitkällä ladulla.
Liikuttavaa oli nähdä oikean Aino-Kaisa Saarisen kasvot ja tervehdys videolta sekä aistia kansallistunteen läsnäolo. Luulen, että selostaja Paavo Noponen nyökkii iloisesti pilvenreunalta.

Vaikka läpi Salpausselän

Yksi vaikuttavimpia toteamuksia Aino-Kaisa Saarisen tarinassa sellaisena kuin se tulee näkyviin Pekka Holopaisen kirjoittamassa teoksessa Tahto on seuraava: ”Uskon vilpittömästi olevani Suomen kaikkien aikojen motivoituneimpia, sitoutuneimpia ja palavasilmäisimpiä huippu-urheilijoita. Jos valmentajani Marko Passila olisi käskenyt minun jyrsiä itseni Salpausselän harjanteen läpi, minusta olisi tullut saman tien ihmispora.”
Rakkaana kasvattajaseurana oli Hollolan Urheilijat -46, jonka hiihtokoulussa Saarisen kaksoset Maija ja Aino-Kaisa aloittivat kuusivuotiaina sivakoimisen. Keväällä 1993, tuolloin neljätoistavuotiaina, siskoksista oli tullut paikallislehti Hollolan Seudun palstoilla paikkakunnan pikkujulkkiksia, ja urheilijaidentiteetti alkoi rakentua. Kun sitten keskisuomalaiseen vanhaan urheiluseuraan Joutsan Pommiin perustettiin vuonna 2002 Hiihtotiimi, jonka rahoitus oli järjestetty lahjoitusvaroin – kiitos paikallisen rakennusyrittäjä Kalervo Frimanin – lyötiin pöytään tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Nyt tuli mahdolliseksi aloittaa täysammattimainen satsaus kohti Torinoa senkin uhalla, että seurasiirto tulisi jakamaan mielipiteitä. Mutta Hiihtotiimi veti puoleensa monta muutakin maan valiohiihtäjää, ja seuran suuruudenaikaa jatkui lähes vuosikymmenen, kunnes kompastuttiin talousongelmiin. Kauden 2011 jälkeen Aikku ja sisko saivat sopimustarjouksen Lempäälän Kisalta, vuonna 1904 perustetulta urheilun yleisseuralta, jonka seitsemän lajijaosta ovat olleet pönkittämässä suomalaista urheilua kohti huippua, eikä vähiten juuri hiihdon osalta.
Maija kilpaili viimeisen kerran talvella 2015. Yhteisten hiihtomuistojen arvostuksessa nuorten MM-kulta ja parisprintin SM-kulta 2011 nousivat kärkeen. Aino-Kaisa Saarinen on moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti, joka yhä on valmis vastaamaan noviisivuosien haasteeseen: ”Vielä jaksaa, Aikku, vielä jaksaa, kaikki peliin!”

Omena putosi ihan lähelle puuta

Aino-Kaisa Saarista on –oikeutetusti – kehuttu niin sinnikkyydestä kuin luterilaisesta työetiikasta.
Pekka Holopaisen kirjoittamassa Tahto-teoksessa vakuuttaa mestarihiihtäjä, että ne ominaisuudet eivät todellakaan tule kaukaa.
Aikun äiti Liisa syntyi Laatokan Karjalan Jaakkimassa. Hänen isänsä kaatui jatkosodassa Tolvajärvellä 1944. Mummi vei tyttärensä, muutaman lampaan ja omaisuutensa evakkoretkelle ensin Kristiinankaupunkiin ja sieltä Orimattilaan, jonne oli jo neljä muutakin Sinkkosen sisarusta päätynyt Karjalasta jatkamaan maanviljelijänä. ”Äiti käveli kouluun seitsemän kilometriä joka päivä ja teki yhdeksänvuotiaasta saakka käytännössä kaikki kodin työt, kun mummi painoi pitkiä työpäiviä ompelijana.” Ja työhullu kuuluu olleen myös Aino-Kaisan kauhavalainen isoäiti Sylvi. Olavi-isä olisi halunnut nuorena urheilla, mutta hänen sodat käynyt isänsä piti sellaista silkkana ajanhukkana. Maatalon työt kävivät papan mielestä urheilusta; kolmea poikaansa hän ei suuremmin kiitellyt, kutsui heitä ”Euroopan huonoimmiksi.” Kuitenkin suvusta kauempaa löytyi myös urheilugeenejä; tiedetään nimet Toivo Loukola ja Ville Ritola, olympiavoittajia molemmat.
Ja kuinka ollakaan, tulevan olympiamitalistin äiti ja isä tapasivat toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Kumpikin opiskeli liikunta-alaa. Äiti oli valmistunut opettajaksi mutta halusi täydentää opintojaan siksi, että hänen opettaessaan Saaren pitäjässä lähellä itärajaa rehtori pääsi sanomaan, ettei hän muka osannut kunnolla pesäpallosääntöjä. Vierumäellä hankitut lajiperusteet varusteenaan hän sitten suuntasi Hollolaan, jossa teki työuransa Salpakankaan ja Ylikartanon kouluissa. Isä on liikunnanohjaaja ja fysioterapeutti.
Niin Saarisen kaksoset kuin heidän isosiskonsakin kasvoivat siis vahvasti urheilu- ja kilpailuhenkisessä perheessä. Ei mitään prinsessaleluja ja höpsötyksiä.” Meille isä toi kuulan, kiekon ja keihään”, on Aino-Kaisan toteamus kuvasta, jossa hän pienen pienenä vihreässä verkkapuvussaan.

Teksti: Kaarina Naski.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.