Sotakoirat avustivat vihollisen selustassa liikkuneita kaukopartioita – Jatkosodassa oli mukana 856 koulutettua koiraa. Yksi rotu nousi muiden edelle

Maskotti Peggy Brown lentokoneessa Joppe Karhusen kanssa. Kuva otettu Hirvaalla 1.6.1942.

Moni tietää sotahevosista, mutta harva on kuullut sotakoirista, vaikka ensimmäisessä maailmansodassa esimerkiksi Ranskalla ja Saksalla oli tuhansia sotakoiria apuna rintamalla. Myös Suomessa sadat sotakoirat palvelivat sotilaiden apuna talvi-, jatko- ja Lapin sodassa vuosina 1939–1945. Ne tekivät lukuisia sankaritekoja ja pelastivat useita ihmishenkiä.

Yksi maineikkaista suomalaisista sotakoirista oli saksanpaimenkoirauros Matti-Vakaa, nimensä mukaisesti tyyni ja rauhallinen koira, jonka ohjaaja oli 17-vuotiaana jatkosotaan lähtenyt Pentti Hertz.

Suomessa palvelus- ja siten myös sotakoiratoiminta käynnistyi hiljakseen 1900-luvun alussa: Ensin Helsingin poliisilaitos hankki Saksasta ensimmäiset poliisikoirat vuonna 1909, sitten majuri Torsten Raita osti Lapin rajavartiolaitokselle vuonna 1920 ensimmäisen rajakoiran, ärhäkän Caesarin, ja vuonna 1923 Suomen Puolustusvoimille lahjoitettiin Tanskasta saksanpaimenkoirat Björn ja Asta.

Hämeenlinnaan perustettiin vuonna 1924 25–30 koiran sotakoiratarha, josta tuli myöhemmin Sotakoirakomppania ja talvisodan alettua Sotakoirakoulu.

Yleisin sotakoirarotu oli saksanpaimenkoira, mutta sodissa palveli niiden lisäksi ainakin myös muutama airedalenterrieri. Puolustusvoimat kasvatti itse koiria, mutta suuri osa sotakoirista hankittiin siviilistä hevosten tapaan joko vapaaehtoisina lahjoituksina tai pakko-ottoina.

Sotakoira koulutettiin yleensä yhteen, sen luonteelle parhaimmin sopivaan tehtävään. Koirat avustivat esimerkiksi partiomatkoilla, toimivat vartiotehtävissä, veivät viestejä, etsivät haavoittuneita tai toimivat vetokoirina. Kaikkein eniten koulutettiin partiokoiria, joista oli merkittävää apua raskailla kaukopartiomatkoilla. Jokaisella koiralla oli vähintään yksi ohjaaja, viestikoirilla kaksi tai useampi.

Talvisodassa rintamalla oli noin 70 viesti- ja vartiokoiraa. Silloin sotakoiratoiminta oli vasta lapsenkengissään, ja kylmä ja ankara talvi vaikeutti toimintaa entisestään. Siksi talvisodan aikaiset kokemukset sotakoirista olivat pääasiassa kielteisiä.

Jatkosodassa sotakoirista saatiin tasaisesti parempia kokemuksia, ja sen aikana sotakoiria, lähinnä partiokoiria, oli käytössä 856. Sotakoirista oli suoranaista pulaa, ja erään arvion mukaan koiria olisi tarvittu noin 2 000. Sodissa kaatui noin sata koiraa.

Myös saksanpaimenkoira Taru oli kuuluisa sotakoira. Kuvassa Tarulle kirjoitetaan viestiä vietäväksi. Viestikoira kuljetti viestit sen kaulapannassa olevassa vedenpitävässä kotelossa. Martinsaari 7.8.1941.

Sen lisäksi, että sotakoirat olivat käytännöllinen apu rintamalla, ne olivat myös sotilaiden ystäviä ja kumppaneita. Koiran ja sen ohjaajan välille muodostui tiivis ja syvä suhde monesti jo koulutusvaiheessa, mikä oli onnistuneen yhteistyön tae. Esimerkiksi kaukopartiotoiminta oli sotilaille raskasta fyysisesti ja henkisesti. Kaukopartiojoukot tekivät partiotiedustelua vihollisen selustassa varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolella, jolloin omat joukot saattoivat olla jopa satojen kilometrin päässä. Tällöin vihollisen ilmaiseva tarkka-aistinen koira oli korvaamaton.

Käytännöllisen arvonsa lisäksi koira ilahdutti koko sotilasporukkaa. Sotakoirien tärkeys näkyy koirista kirjoitetuissa tarinoissa ja sotaveteraanien muisteluissa, joissa koiria kuvataan monin positiivisin sanoin. Koira oli sotilaille aarre, ystävä, toveri, veitikka ja uskollinen kumppani. Sotakoiranohjaajan lisäksi myös muut sotilaat kiintyivät usein koiraan, sillä koira vei sotilaiden ajatukset pois sodan kauhuista tai koti-ikävästä.

Leikkiä sotakoirien toipilaskodissa. Siellä rintamalla olleet koirat saavat kertauskoulutusta ennen kuin lähtevät muutaman päivän päästä taas sotimaan. Kuva otettu Harlun seudulla 31.8.1944, vain kaksi viikkoa ennen jatkosodan loppua.

Sotilailla oli tapana ottaa myös maskottikoiria, yleensä koiranpentuja, jotka eivät olleet Puolustusvoimien sotatehtäviin kouluttamia sotakoiria vaan sotilaiden lemmikkejä rintamalla. Maskottikoiria saatettiin löytää esimerkiksi hylätyistä kylistä. Maskotit olivat merkittävä osa sotilaiden elämää rintamalla, ja ne toivat vaihtelua puuduttavaan sotaan. Yksi kuuluisimpia suomalaisia maskottikoiria oli taistelulentäjä Jorma ”Joppe” Karhusella sodan ajan ollut irlanninsetteri Peggy Brown.

Koiran haavoittuminen tai kaatuminen kosketti koko joukkoa, ja kuolleen koiran ajateltiin antaneen sankarillisesti henkensä isänmaan puolesta. Sotilaat halusivat muistaa kuolleita koiria samalla tavalla kuin kaatuneita ihmistovereitaan. Kuolleita koiria haudattiin ja niille pystytettiin muistomerkkejä.

Teksti: Noora Viljamaa
Kuvat: SA-kuva

 

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.