Vanhan pappilan tarinaillassa kerättiin ”lasiseinäisen” muistumia

Tarinaillan väkeä oli salin täydeltä. Kuva: Ahti Granat

Vuonna 1902 rakennettiin suuresti Hakkarin ja Kuokkalan koskien välisen vuolteen rannalle. Lempäälän seurakunnan hengellisen säädyn ylimmälle johdolle valmistui oma virkatalo. Sen toteutti aiemmista vastaavantyyppisistä julkisista rakennuksistaan jo kuulu arkkitehti Berndt Blom.

Hänen tyylinsä oli osaksi puhtaaksi viljeltyä jugendia. Vaikutteita itse piirustuksiin oli saatu jo ruotsinvallan aikaisten sotilasvirkamiesten virkatalojen perinteistä. Sama ohjeellisuus toistui myös myöhemmän lainsäädännön ja muiden virkatalosäännösten osin tiukoistakin määräyksistä. Perimätiedon mukaan samalla paikalla olisi sijainnut papillinen virkatalo jo 1400-luvulla.

Pappilarakennusten silloiseen tyyliin kuului tunnusomainen ”kirkollisuus”. Tunnusmerkkeinä olivat korkeiden huoneiden avaruus ja varsinkin rakennuksen ”lasiseinäisyys”, eli suurehkot ikkunat,  jotka edustivat osaltaan senaikaista toimintojen läpinäkyvyyttä. Olihan pappissäädyn perheen oltava konkreettisesti ulospäinkin näkyvä ja helposti nähtävä esimerkki pitäjäisille.

Virkataloa ei siis rakennettu erityisen vapaan arkkitehtuurin tai edes tyylisuunnan nimissä, vaan lähinnä seurakunnan kirkkoherran asumukseksi sekä elannon ja raha-ansioiden osakorvikkeeksi. Rakennuksen ”virallinen siipi” toimi kirkon ohella muiden kirkollisten toimitusten tyyssijana sekä osan aikaa myös kirkonkirjojen säilytyspaikkana. Viljelysmaa sekä pappilan lukuisat hyötyrakennukset kertoivat samalla ympäristölleen yhden virkamiessäädyn elinkeinosta sekä valta-asemasta seudulla.

Edellä kerrottuja historiallisia vaiheita kosken rannalla valaisi viimeisintä Vanhan pappilan kasvojenkohotusta vuosina 2011–12 johtanut arkkitehti Pekka Mäenpää. Hänellä oli esittää virkatalojen kehitysvaiheista paljon muutakin yleistä faktaa. Tästä rakennuksesta, sen varhaisista elinajoista ja henkilöistä oli lisäksi löytynyt korvaamattomia valokuvia. Siitä perinnöstä on kiittäminen aikanaan 1920- ja 30-luvuilla vaikuttanutta ja valokuvauksesta innostunutta kirkkoherra Johannes Korhosta.

Uudet ajat ja käyttötottumukset sekä kaikkialle ulottunut luontaisetuja rajaava verotus johtivat Vanhan pappilankin käyttötarkoituksen muutoksiin jo useampi vuosikymmen sitten. Pappila on toiminut virkatalo-statuksensa jälkeen mm. diakonia-keskuksena, rippileirien sekä muiden ulkopuolistenkin viikko- ja päivätapahtumien miljöönä sekä tilapäisenä majoituspaikkana.

Kirkkoherra Mikko Oikarinen yllytti ja Raili Reini (keskellä)
avasi ensimmäisenä. Kuva: Ahti Granat

Vanhaan pappilaan saapui torstai-iltana 7. maaliskuuta kolmisenkymmentä tarinoista ja tarinoinnista kiinnostunutta, enimmäkseen luonnollisesti vanhempaa väkeä. Heistä osa toi tarinaillan tarpeisiin myös anekdootteja, eli lyhyitä tuokiokuvia pappilan vaiheista varsinkin 1960-luvulta. Hanna Jaakola Pirkanmaan maakuntamuseosta painotti aluksi suullisten muistumien tarpeellisuutta ja selosti niiden tallennusmenetelmiä.

Kirkkoherra Mikko Oikarinen rohkaisi avaamaan sanaisia arkistoja alkuhiljaisuuden vallitessa. Vapauttavan puheenvuoron laukaisi Lempäälä-seuran edustajana Raili Reini. Hän kertoi omasta kastetilaisuudestaan vanhassa pappilassa tammikuun 14. päivänä 1951. Kastepappina toimi tuolloin Lempäälän pitkäaikainen kirkkoherra Toivo Hannula. Talvi oli ollut perinteinen: paljon lunta ja pakkasta. Taksi Nurmenkulmalta ei tuossa kelissä päässyt perille saakka, joten vielä nimetön tyttölapsi kuljetettiin sylikyydissä lähes kilometrin verran perille pappilaan. Edes oma äiti, joka oli jäänyt tulevan perheenjäsenen vanhempaa sisarta kaitsemaan, ei tiennyt kasteen lopputulosta. Niinpä kotiovella olikin vastassa  innokas kysymys: ”Mikä lapselle tuli nimeksi?”

Kuulutuksia käytiin hakemassa 1950–60 -luvuilla ahkerasti, koska kirkkoherranvirasto sijaitsi pitkään Vanhassa pappilassa. Vasta uuden seurakuntatalon valmistuminen Lempäälän ydinkeskustaan 1963 muutti tämän käytännön. Näistä käynneistä oli muistumia  Kaija Seppälällä ja Seija Varpukoskella, joka sittemmin myös vihittiin pappilassa, kuten Tauno Laurilakin 1960-luvulla. Vihkipappina toimi kirkkoherra Miika Tarna, sanavalmis mies, josta oli monella hauskoja sattumuksia muistakin kuin pappilan yhteyksistä.

Todistajia vihkipareilla ei paljoa ollut, usein vain välttämättömät neljä. Tilaisuuteen näet mentiin joko yhdellä henkilöautolla tai taksilla, kuten Raili Reinin kastematkallakin.

Reko Kulmala muisteli erästä omaa asiointiaan kirrkoherra Toivo Hannulan aikaan. Ujo nuorimies oli tuskin häthätää saanut kansliasta käteensä pyytämänsä seurakunnallisen todistuksen, kun Hannula huikkasi vielä kanslian ovesta ulos karkaavalle Rekolle: ”Miten on sen sielun laita…?”

Pasi Laineella oli puolestaan muisto partioleiristä, jota pidettiin Vanhan pappilan tiloissa. Senikäisillä pojanjolpeilla oli varsin luonnolliset halut tutkia tarkemmin myös pappilan epävirallisempia tiloja. Varsinkin virkatalon kellari oli jännittävä ja osittain pelottavakin, muisteli Pasi. – Vaikka tuskin se sentään ruumiskellarin virkaa koskaan toimitti?

Mirja Miettinen muisteli virolaisen mieskuoron vierailua. Kuorolla oli Suomeen matka mennyt myöhäiseksi ja suunniteltu perhemajoitus muuttui pappilan vierasvaraksi kellon osoittaessa jo yhtä yöllä. Opettaja Sulo Kopra petasi yhdessä vaimonsa kanssa tämän hätämajoituksen pikavauhtia. Tosin yksi kuoron äänistä jäi lopulta petiä vaille. Tarina ei kerro, missä hän yönsä vietti ja mistä makuusijansa sai.

Mirja  Miettinen jatkoi uudemmalla tarinalla, joka koski läheisesti häntä ja hänen edesmennyttä miestään, kirkkoherra Heikki Miettistä 1980-luvulla. Heidän vakaa aikeensa oli muuttaa Vanhaan pappilaan asumaan sitä ”virkatalona”. Suunnitelmat remontista olivat jo pitkällä, mutta muutto kaatui lopulta siihen, että osa pappilasta olisi pitänyt jättää seurakunnan kokoustiloiksi. Tuleva vahtimestari/virkamiesasema ei lopulta houkuttanut. Muutenkin pappiloiden asukkaiden riesaksi kehitetty luontaisedun verotus paremminkin vieroitti kuin kutsui tähän ”nautintaoikeuteen”.

Museovirasto oli – jo virankin puolesta – mukana kuvioissa tuohon aikaan. Heidän ihailunsa ja hämmästyksensä kiteytyi pappilan alueesta seuraavasti: ”Tämähän on aivan sama maisema kuin sata vuotta sitten!”

Mikko Oikarinen puolestaan muisteli ensitapaamistaan vuonna 1987 poikaleirin vetäjän, Markku Kuusjärven kanssa. Päättivät sitten nuoret miehet vääntää hieman värttinäluuta ja pilan päältä painia. Oikarisen oli myönnettävä lopulta häviönsä. Kuusjärvi taisi painia lievästi eri painoluokassakin kuin Mikko O.?

Raili Reinillä oli muisto Budapestin Kalevalapiirin eli parinkymmenen unkarilaisen kielikoululaisen kaksiviikkoisesta vierailusta pappilassa. Ritva ja Hannu Mäkelä olivat tällä erää Railin ohella petausvastuullisia koko joukolle. Oppitunnit toki pidettiin Kanavan koululla, mutta yöksi tultiin pappilaan takaisin. Uni olisi kai muuten ollut tarpeen, mutta Suomen valoisat kesäyöt olivat hieman liikaa niihin tottumattomille keskieurooppalaisille.

Myös taideleirejä järjestettin pappilassa ja sen maisemissa. Niistä kertoi Maarit Kankaala. Kalevi Kankaala oli pääorganisaattorina vuonna 1977, jolloin osa aikuisista yöpyi myös pappilassa. Oiva Meriläinen, ehkä tunnetumman Usko Meriläisen veli, ohjasi aikuisia leiriläisiä. Mirja Miettinenkin muisti maalaustaiteiden kuuluneen pappilan tiloihin kerran järjestetyn ikoninäyttelyn muodossa.

Maija Mäkihaavisto välitti paikalle tulleen Annikki Mäkihaavisto-Hatakan kautta muiston kahdesta Eevasta. Toinen oli ”Korkeekankaan Eeva” ja toinen ”Pappilan Eeva”.  Maija oli muistellut, että ”Pappilan Eeva” olisi ollut 1920-luvulla syntynyt Tyra Hannulan apulainen ja kanslisti.

Aili Savolalla oli mieluisia muistoja mm. Jaakko Löytyn vierailusta kirkon piiriin kuuluvien herätysliikkeiden veisuuilloissa. Kanttori Kaisa Naukkarinen puolestaan oli Lempäälään ja pappilaan ensi kerran tullessaan kiinnittänyt huomionsa vanhaan, koristeena olleeseen urkupillifasadiin. Se oli erilaisten leirien jälkeen kohtalon kolhima.

Pappilan satavuotisjuhlia vuonna 2004 piti valmistella oikein näytelmän voimin. Se tilattiin Torsti Lehtiseltä, kertoi Mirja Miettinen. Seurakunnan varaamalla summalla saatiin Lehtiseltä sentään monologi, eikä ihan kokonaista roolinäytelmää. Monologin ”Poika” esitti akaalainen näyttelijä Minna Kangas ja se esitettiin pappilan parvekkeelta.

Viimeisimmän remontin jälkeen 2010-luvulla on järjestetty lauluiltoja. Niistä mielenkiintoisimmasta päästä oli Siionin virsien veisuu yhdessä työväenlaulujen kanssa. Tämä tilaisuus aloitettiin ”Internationalilla”, joka lienee Siionin virsiä jopa kansainvälisempi musiikki- ja lauluteos.

 

Lopuksi keskusteltiin yleisemmin pappilan tulevaisuuden näkymistä. Paikalla olleiden vahva näkemys oli, että Vanha pappila on rakennuperinteensä sekä toiminnallisen paikkansa ansainnut. Sama koskee rakennuksen nykyistä ympäristöä laajemminkin. Sen suojelemiseksi oli muisteloihin tulleilla vahvaa valmiutta Lempäälän kunnan kaavoituksen edetessä.

Yksi kommentti

  1. lenariihela

    Lapsena asuin aivan lähellä vanhaa pappilaa – se huokui kunniaa ja vähän pelkoakin, rovasti Hannula oli tunnetusti ankara (ainakin lapsen mielestä) ja kyllä syvään niiattiin kun ohi satuttiin!

    Vastaa

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?