Taiteilijakoti paloi, mutta Oivan muisto elää

Kirkkoherra ei koskaan unohda liekkimerta – Harri Henttisen painajainen alkoi, kun seurakuntamestari ryntäsi sammutin kädessä pappilan saliin ja sanoi, että ”Paloheimo palaa”.

Tulipalossa tuhoutunut taiteilijakoti oli sisustettu 1940- ja 1950-lukujen tyyliin. Asiantuntijoina olivat toimineet Oiva Paloheimon lapset. Kuva: Jussi Virtamo

Oli ilta, 29. marraskuuta. Entinen Yleisradion toimittaja ja tuottaja, jo kymmenen vuotta eläkepäiviä viettänyt Elina Paloheimo oli kotonaan Helsingissä.

Hän ei yllättynyt, kun puhelin soi.

Paloheimo oli jo saanut tuttavalta viestin, että hänen lapsuudenkotinsa, vuonna 1871 rakennettu pirttiluhtirakennus paloi Vesilahdessa. Tieto museorakennuksen palosta oli levinnyt nopeasti eri tiedotusvälineissä, niin valtakunnallisissa kuin paikallisissa.

Vesilahden kirkkoherra Harri Henttinen soitti Elinalle suoraan palopaikalta. Kirkkoherra itki.

– Se oli sydäntäsärkevää. Minun teki enemmän pahaa hänen puolestaan kuin omasta puolestani. Henttinen oli tehnyt museon eteen paljon töitä ja oli siihen kiintynyt. Minä taas olin irrottautunut lapsuudenkodistani jo kymmeniä vuosia sitten, Elina Paloheimo kertaa.

Yksivuotias pikku-Elina muutti kirjailijaisänsä Oiva Paloheimon ja äitinsä Sirkka-Liisan kanssa apupapin asuntoon vuonna 1946. Sirkka-Liisan isä Kalle Kahiluoto oli Vesilahden silloinen kirkkoherra. Paloheimot asuivat Vesilahdessa kuusi vuotta, jona aikana perheeseen syntyi kaksi lasta lisää, Matti ja Titta.

– Minulla on yksityiskohtaisia muistikuvia sekä pappilasta että pikkupuolelta, niin kuin meidän asuntoamme kutsuttiin. Muistan esimerkiksi tarkkaan, millaisia huonekaluja missäkin kohtaa oli. Huonejärjestys ei ole täällä juuri muuttunut, Elina Paloheimo kertoo pappilan entisessä ruokasalissa.

Paloheimon sisarukset viettivät paljon aikaa pappilan päärakennuksessa, kirkkoherra-isoisän virka-asunnossa. Taata teki paperitöitä kirkkoherranviraston puolella, mutta virkatehtävien lomassa häneltä liikeni aikaa lapsenlapsille. Taata oli jäänyt kahdesti leskeksi, joten isoäitiä talossa ei ollut.

Elina Paloheimo muistaa läheisessä mökissä asuneen Hakalan Iidan, joka kävi pappilassa pesemässä pyykkiä. Lähistöltä löytyi Paloheimon lapsille myös leikkikavereita, ainakin Pirkko ja Reino Kesola sekä Irma Räikkä.

– Nyt Irmaa ei enää ole. Hän oli paras ja uskollisin ystäväni, joka aina muisti lähettää minulle joulukortin. Minäkin yritin muistaa lähettää hänelle, Elina Paloheimo kertoo.

Paloheimot muuttivat Tampereelle vuonna 1952. Pikkupuoli jäi tyhjilleen, kylmäksi varastotilaksi. 2000-luvulle tultaessa rakennus oli päässyt huonoon kuntoon.

Sitten Harri Henttisen johtama seurakunnan historiatyöryhmä puhalsi sen uudelleen henkiin. Oiva Paloheimon taiteilijakoti avattiin yleisölle vuonna 2010 kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

– Olen kiitollinen siitä, että tämä hieno museo sai olla olemassa kahdeksan vuotta, ja että pappilan päärakennus saatiin pelastettua liekeiltä. Eipä nyt ainakaan tarvitse surra sitä, kuka huolehtisi museosta sitten, kun Henttinen aikanaan jää eläkkeelle. Taiteilijakodin ylläpito vaatii paljon työtä ja sitoutumista, Elina Paloheimo näkee.

Kirjailijan lapset Titta (s. 1948), Matti (s. 1947) ja Elina Paloheimo (s. 1945) lapsuusmaisemissaan Vesilahden pappilan kuistilla. Heidän lisäkseen Oiva Paloheimolla oli kaksi lasta avioliitostaan Maila Ahvenaisen kanssa, Leena (s. 1940) ja Erkka (s. 1941). Entinen Valtion elokuvatarkastamon johtaja, toimittaja-kirjailija Matti Paloheimo on kirjoittanut isästään elämäkerran Levoton lippi. Kuva: Sanna Suonpää

Museo tuhoutui, mutta Oiva Paloheimon (1910–1973) tuotanto elää. Hänen tunnetuinta teostaan, lastenkirjallisuuden klassikkoa Tirlittania luetaan edelleen ja teatterit esittävät siitä tehtyjä näytelmäsovituksia. Paloheimon runot innoittavat yhä useita säveltäjiä, esimerkiksi Kaj Chydeniusta ja nuorta Niilo Rantalaa.

Paloheimolla on myös oma kirjailijanimikkoseura, Oiva Paloheimo -seura ry. Sen puheenjohtajana toimii Hämeenlinnassa asuva eläkeläinen, näyttelijä-lausuja Matti Nurminen, 76, joka innostui Paloheimon runoista jo nuorena.

–  Tunsin Oivan ihan henkilökohtaisesti 1960-luvulla. Hän esimerkiksi oli ainoana vieraana 1-vuotishääpäivillämme. Keskustelin Oivan kanssa paljon kulttuurista ja elämästä: olin imarreltu, kun hän jaksoi kuunnella minua, nuorta miestä.

Matti Nurminen on syntynyt Lempäälässä, mutta hänen isoisänsä Alfred Nurminen asui Vesilahden Onkemäellä. Hämeenlinnan kaupunginteatterissa pitkän uran tehnyt Matti Nurminen on nähty myös televisiossa, esimerkiksi Armas Hakkaraisen roolissa komediasarjassa Turvetta ja timantteja.

 

Vesilahden pappilassa vietettiin toukokuun lopulla perinteistä Oivanpäivää. Juhlan jälkeen kirkkoherra Harri Henttinen istui työhuoneessaan ja katseli ikkunasta tuhoutuneen taiteilijakodin raunioita. Näky on surullinen, mutta ei niin ylitsepääsemätön kuin viime talvena.

– Tämä päivä oli parasta sielunhoitoa. Paloheimon runot avautuivat minulle ihan uudella tavalla. Ehkä viime marraskuun kauhealla palolla oli tarkoitus: nyt ymmärrän, että materia katoaa, mutta hengellinen ja henkinen perintö säilyy. Tuhkasta nousee uutta, tämä on uuden alku.

Museon tuhoutuminen oli Henttiselle raskas isku. Ei siksi, että hän olisi kiintynyt aineeseen ja materiaan, vaan siksi, että hänen mielestään palossa tuhoutui paljon enemmän. Henkistä ja hengellistä perintöä, Paloheimon sisarusten lapsuusmuistoja ja pala Vesilahden historiaa. Monen ihmisen uutteran työn tulos paloi hetkessä poroksi.

Yli puolen vuoden takainen painajainen alkoi siitä, kun seurakuntamestari Päivi Salonen ryntäsi sammutin kädessä pappilan saliin kirkkoneuvoston kokouksen alussa ja sanoi, että ”Paloheimo palaa”.

– Minä ihmettelin, että mikä vitsi tämä nyt on. Mutta Päivi oli ihan vakavan näköinen. Savun hajuakin tuntui, ja ajattelin, että lämmittääkö joku saunaa. Menin sitten ulos katsomaan.

Ulkona odottava näky sai Henttisen shokkitilaan ja toimintakyvyttömäksi, mutta onneksi muut ottivat ohjat käsiinsä. Palokunnan tulo paikalle ei kestänyt monta minuuttia, mutta Henttisestä jokainen minuutti tuntui tunnilta. Hän ei pystynyt tekemään mitään, tuijotti vain paloa.

– Olisin halunnut pelastaa arvokkaimpia esineitä, edes sen kirjailijaa esittävän kipsiveistoksen. Olin jo menossa palavaan rakennukseen sisään, kun eteeni nousi näkymätön seinä. Tajusin, että en saa astua yhtään askelta enää. Jos olisin jatkanut eteenpäin, olisin pudonnut lattiasta läpi palavaan alakertaan.

Museon tuhoa katsellessa Henttiselle tuli tunne, että hänen on pakko soittaa Oiva Paloheimon lapsille, Elinalle, Matille ja Titalle. Hän halusi ilmoittaa jokaiselle henkilökohtaisesti, että heidän lapsuudenkotinsa palaa.

– Olin niin paniikissa, että en osannut edes puhelinta käyttää, eikä minulla ollut talletettuna heidän numeroitaankaan. Joku sitten kaivoi esille heidän yhteystietonsa ja sain soitettua.

Tuhoutuneen taiteilijakodin keittiötiloja. Kuva: Jussi Virtamo

Henttinen kiittelee vuolaasti seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia sekä ammattitaitoisia palomiehiä ja -naisia, jotka kaikki toimivat rauhallisesti ja määrätietoisesti. Heidän ansiostaan pappilan päärakennus säästyi.

– Näen vieläkin edessäni sen tulimeren ja korkean liekkipatsaan, eikä se näky unohdu niin kauan kuin elän. Minusta on tullut hyvin varovainen tulen kanssa, ja nykyään suosin led-kynttilöitä elävien kynttilöiden sijaan, kirkkoherra kertoo.

Järkytys aiheutti Henttiselle henkisen kriisin, ja hän joutui jäämään muutaman viikon pituiselle sairauslomalle.

– Minulle tuli sellainen olo, että en pysty jatkamaan tätä hommaa. En ole järkevä virkamiestyyppi tai teologinen älykkö, vaan herkkä tunneihminen, jolle pienikin asia voi merkitä maailmanloppua. Olen kiitollinen kaikesta saamastani tuesta – ihmiset tulivat halaamaan ja lohduttamaan ikään kuin joku läheiseni olisi kuollut.

Poliisi teki palosyyntutkinnan, mutta syttymissyy ei koskaan selvinnyt. Todennäköisesti syynä oli huonosti sammutettu tupakka tai tulitikku, joka koitui tuhoisaksi voimakkaan tuulen, kuivia lehtiä sisältäneen maaston ja tuulen suuntaisen alapohjan takia. Tuli oli saattanut kyteä kauankin lehtien joukossa.

– Ei löytynyt viitteitä siitä, että joku olisi sytyttänyt rakennuksen tahallaan. Ei myöskään pystytty yksilöimään, kenen varomattomuudesta tuli olisi syttynyt. Mutta se varmistui, että palo ei lähtenyt rakennuksen sisältä. Olin siirtänyt lämpöpatterit varastoon, eikä museossa ollut mitään sähkölaitteita päällä, Henttinen kertoo.

Palovakuutuksesta seurakunta tulee aikanaan saamaan rahallisen korvauksen, mutta se ei tuo taiteilijakotia ja sen sisältämiä muisto- ja taide-esineitä takaisin. Paikalla on enää muutama palanut hirsi ja luonnonkivistä kasattu kivijalka, jonka sisäpuolella on tuhkaa, tiilenpalasia, lasinsirpaleita ja vanhanaikaisia rautanauloja.

– Rakennuksen paikka ei jää tällaiseksi. Se siivotaan ja siihen tulee ainakin muistolaatta, ehkä jopa muistomerkki tai vaikka Oivan puisto. En osaa vielä sanoa, Henttinen sanoo hiljaa.

Kirkkoherran vointi on nyt paljon parempi kuin viime vuoden lopulla. Hän iloitsee siitä, että Kirkko-Harrin matkailukierroksille on tulossa paljon kävijöitä, vaikka museosta ei ole enää näyttää kuin rauniot. Paloheimon tuotanto elää, ja hänen runonsa puhuttelevat Henttistä syvemmin kuin koskaan.

– Oiva ei lähde pappilan pihapiiristä mihinkään. Hän oli syvästi hengellinen ja uskoi Jumalaan, mutta kritisoi kirkkoinstituutiota ja papistoa. Appiukko Kalle Kahiluoto taisi olla ainoa pappi, jonka hän hyväksyi. Oiva oli arkipäivän teologi, hänen uskonsa oli rehellistä ja aitoa, Henttinen summaa.

Palo tuhosi Vesilahden Pappilan pihapiirissä sijaitsevan taiteilijakodin. Kuva: Jussi Virtamo

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.