Helppoa kuin heinänteko?

Juha Kuisma

Jos joskus osuu katsomaan vanhaa 1950-luvun kotimaista elokuvaa ja sen pakollista heinäntekokohtausta, kiinnittyy heti huomio siihen, osaavatko näyttelijät tehdä heinää. Sepä ei olekaan niin helppoa kuin sanonta väittää. Helpolta näyttävä heinänteko on kyllä rentoa ja luistavaa toimintaa, mutta vaatii taitoa ja jatkuvaa pientä järkeilyä.

Heinäseiväs piti tehdä herkistellen ja kevyesti: ensin kasata karheesta ristiin sellainen levymäinen hangollinen, joka sitten lasketaan hitaasti alas valutellen vasten tappia. Heinät ikään kuin annostellaan seipäälle. Niitä ei mäiskitä eikä hakata. Jos hakkaat hangollista alaspäin, muodostuu heinien sisälle kuristava panta eikä heinä painu tappiin asti. Seipääseen ei sitten mahdu kunnolla heinää. Kuivuttuaan seiväs paistaa laihana nälkäkurkena muiden rinnalla.

Jokaiselle heinäseipäälle piti myös tehdä hattu. Se sai olla isompi mälli heinää, jota sitten taputeltiin hangon piikeillä sen verran, että se painui seipään kärkeä vasten. Tuoreeltaan oikein tehty heinäseiväs leveni hiukan yläpäätä kohti, mutta kuivuttuaan se oli kuin oluesta pitävä munkki. Tällaisen heinäseipään seivästi parhaiten pitkästä, tanakasta timoteista.

 

Heinäseipään ideana oli varmistaa, että kun heinää ryhdyttiin viljelmään pelloissa isoja määriä, rehu saatiin suhteellisen kuivana seipäille, jolloin heinä kesti sadetta menemättä pilalle. Vanha niittytalouden systeemi, jossa heiniä niitettiin käsin, kuivateltiin ja pöyhittiin pellolla ja raijattiin sapilailla tai hevoskärryillä latoon oli kerta kaikkiaan liian hidas.

Tuosta vanhimmasta heinäntekotavasta sanottiin, että ”Niittäminen sujui kuin tanssi”. Päivän heinää niittänyt kyllä tiesi töitä tehneensä, eikä sanonta työn keveyteen viitannutkaan. Sillä tarkoitettiin sitä, että hämäläinen niittäjä antoi rasvatun väärävarsiviikatteen pyöriä käsissään ikuista kahdeksikkoa. Kun heinä oli viljeltyä heinää harvempaa, monilajista niittyheinää, puri väärävarsiviikate siihen hyvin. Tuolla viikatteella pystyi myös kätevästi kiertämään kivet ja puut.

Viittaus tanssiin tuli työn rytmistä. Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että jokaista niittäjämiestä seurasi haravoiva nainen. Kauempaa katsoen heidän työssään piti olla synkronisuutta, jotta työ parhaiten eteni.

 

Kauniaisten kartanon isäntä H.B. Aminoff selostaa 1816 julkaisemassaan muistiinpanossa, millaista tuon ajan heinänteko oli. Aina 40 – 50 m sylen (60-75 m) päästä oli niittäjän terotettava kovasimella viikatettaan. Heiniä latoon kootessa yksi mies kantoi takkavitsalla latoon kertakuormana 25 kg pöyheää heinää samalla kun kolme henkilöä haravoi. Samaan aikaan talon hevonen söi laitumellaan heinää. Majuri Aminoff sanoo toisenlaisella työnteon järjestämisellä onnistuneensa säästämään ¾ osaa työvoimasta. Siinäpä oli suorastaan Työtehoseuran esiaste!

Nykyään satunnainen kotipihan niittäjä terottaa viikatteensa lattaviilalla ja kaksi aaria niitettyään potee kylkiään lopun päivää…

                                                                                                      Juha Kuisma

                                                        Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

LUE LISÄÄ JUHA KUISMAN KOLUMNEJA

Taksiuudistus meni pieleen

Rautasema ja Ruohosema

Hallitusohjelma

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.