Vielä muistetaan tukinuittoa. Krapulassa ollut Pitkä-Kalle otti käteensä vedessä pehmenneen kalan – ”Tästähän saa hampaatonkin irti”

Entinen tukkilaivojen eli -hinaajien satama on nyt Lempäälän Pursiseuran ranta, jonka seuran satamapäällikkö Tuomas Putkisto järjesti muistelua varten. Varastorakennuksessa on vielä eri laivoille nimettyjä kaappeja.

Runsaat sata vuotta, 1870-luvulta vuoteen 1983 Lempäälän vesiväylät välittivät puutavaraa Nokian ja Porin tehtaisiin. Entiset maantiet ja autot eivät olisikaan selvinneet sellaisten puumäärien kuljetuksista. Polttoainetta ei tarvittu kovin paljoa, mutta miestyötä kyllä, niin irto- kuin nippu-uitossa.

Lempäälän Kalevalaiset ry järjesti näistä ajoista muisteluillan 31.7. Näin noudatettiin keskusliiton teemaa ”Kertoen ja kuunnellen”. Illassa tarinoi kolme miestä, jotka vielä olivat itse olleet mukana uittotöissä, mutta paljon kerrottavaa sekä kuvia oli usealla sivusta seuranneellakin.

Vaihmalanvuolteen rannalta uittoa aikoinaan seurannut Kirsti Isotalo pohjusti asiatiedoin: Ennen 1950-luvulla alkanutta Kokemäen vesistön säännöstelyä vesi oli korkeammalla ja virtaus vahvempaa, mikä auttoi puun liikkumista. Uittoja hoitivat Kokemäenjoen uittoyhdistys sekä Nokia-yhtiö. Jälkimmäisen hinaaja oli nimeltään Panu, uittoyhdistyksen hinaajista Lempäälässä kävivät useimmin Arne, Lennart, Pispala, Pirkkala, Korteselkä, Sylvia, Turkka sekä Ukko. Ne saattoi tunnistaa äänestä. Lisäksi tarvittiin Lempo-nimistä moottorivenettä, keluveneitä ja ”kirkkoveneitä”.

Paikkalle tulleista tukkilaisista ammattimaisin oli Matti Hovi, mutta lujaa työtä olivat kesäisin tehneet myös Pertti Keinonen ja Reijo Fredriksson.

He kertoivat, että vanhemmat tukkilaiset olivat persoonallisuuksia, joista moni tunnettiin etu- ja lisänimellä, esimerkiksi Risupää-Kalle ja Pitkä-Kalle. Kerran jälkimmäinen oli kanavansuun nippuja selvitettäessä kohtalaisessa krapulassa, mutta silmä osui penkillä hyvän aikaa lojuneeseen, pehmenneeseen kalaan. Hän tarttui siihen ja kehui, että ”tästä saa hampaatonkin irti”. Mieleen jäi myös Aaro, joka oli hankkinut hienon ”sadesortuukin”. Kun tuli sade, Aaro vei sen kanavanvartijan koppiin suojaan!

Kaija Keinonen (os. Jokinen) vietti lapsuutensa kesät Lempoisten vuolteessa polskien. Vähän vanhempana hän yhtenä iltana katsoi tarkemmin silmin reipasta lippalakkista Perttiä tukkitöissä. Siitä alkoi koulutoverusten romanssi , joka jatkuu edelleen. – Iltaa ideoineeseen ”Vaihmalan kööriin” kuuluvat Keinoset myös vetivät yhteislaulut.

Viina kuului tukkilaisten harrastuksiin ja launtaisin oli aina jonkun tehtävä oli hakea sitä Valkeakosken Alkosta. Illalla saattoi sitten olla aika äänekästä. Äänekästä oli myös päiväsaikaan, jos ahtaassa vuolteessa oli yhtä aikaa tavaraa kuljettavia proomuja ja tukkeja ja ohipääsy piti järjestää.

Pitkän sillan pielessä oli Hopposen kauppa, johon tukkilaiset saivat tulla ostoksille mihin aikaan vain, vaikka yöllä, jos juuri silloin oltiin kohdalla. Tuula Martikainen os. Hopponen saattoi hiipiä vanhempien perään katselemaan kaupantekoa ja vähän isompana hoitaa myymiset itsekin. Hänellä oli omat suosikkilaivansa ja -tukkipoikansa. Päiväkirjaan kertyi merkintöjä, ja valokuvia otettiin puolin ja toisin.

Muonaa ja tupakkaa miehet ostivat myös Routamaan kaupasta kanavan pielestä. Ennen sotia rantamien taloista, esimerkiksi Rantakartanosta, myytiin maitoa ja leipää.

Tuula Martikainen sekä Kaija Keinonen, joka hänkin asui sillan pielessä, muistelivat uimatouhuja. Kun oltiin pieniä, rannassa oli joku aikuinen peräänkatsojana, mutta isommat lapset seikkailivat ja hyppivät otvien vierillä ja pollareiden seassa omin päin, aika vaarallisestikin. Uppotukit olivat tiedostettu uhka, mutta ainakaan lähiseudun lapsista ei kukaan loukkaantunut.

Miesten kuolemantapauksia kyllä muistetaan, mutta ei suoranaisesti uittotyössä. Raili Reinin isä oli metsätyönjohtaja, uittojenkin kanssa tekemisissä. Lasten mieleen jäi säännöllisesti talossa työasioissa poikkeva hyväntuulinen Aarne Seppälä, joka kesäisin oli työnjohtajana uitoilla ja talvisin metsässä. Hän jäi junan alle, kiiruhtaessaan mopollaan ruokatunnille kotiin Sulkolaan. Syyskuussa 1958 iso rekka törmäsi sillan kaiteisiin, putosi veteen ja kuljettaja hukkui. Naaratessa miestä ei löytynyt, mutta muistetaan kokeneen, virtaukset ja syvänteet tunteneen tukkilaisen sanat: ”Kunhan töistä pääsen, meen hakemaan sen poijaan.” Näin kävi.

Uiton kannattavuus suhteessa maantie- ja rautatiekuljetuksiin heikkeni 1960-luvulle tultaessa ja irtouitto loppui. Viimeiset niput uitettiin 1983. Tavaraliikennekin hiipui. Laivoja romutettiin jopa upottamalla. Yksi proomu makaa rannassa sillasta kaakkoon.

Ne, joiden nuoruuden kesiin kuuluivat laivojen tuksutus, kettinkien kolina, miesten ohjehuudot, tervan ja vernissan tuoksu, muistelevat noita aikoja haikeina. Tosin haikeus oli silloinkin jokasyksyistä. Laivoja oli kyllä läsnä talvellakin, satamassa talvehtimassa. Vieressä oli luistelujäätä, ja poikien jääkiekot kolahtelivat laivan kylkiä vasten, muisteli silloinen pelaaja.

Tukkilaisperinnettä vaalii Pirkka-Hämeen jätkäperinne -niminen yhdistys. Se järjestää tapahtumia, joissa vielä nähdään vanhojen tukkilaisten urheilullisia taidonnäytteitä. Aktiiveihin lukeutuva Heimo Tuomarla valaisi vanhan uittojärjestelmän tekniikkaa ja isoa kuvaa purouitoista tehtaille.

Lempäälän uitoista kerrotaan myös Ritva Mäkelän kokoamassa kirjassa Vettä ja virtaa (2010). Tämän kertaiset sekä valmistellut että spontaanit tarinat Martti Martikainen videoi mahdolliseen myöhempään käyttöön.

– Ainakin Savossa tukkeja uitetaan edelleen. Kun fossiilisten polttoaineiden käyttöä pyritään ilmastosyistä vähentämään, tuleekohan Kokemäenjoen vesistöstäkin uudestaan puutavaraväylä?

Suurennoksia vanhoista valokuvista tutkivat mm. itse uittotöihin osallistunut Matti Hovi (edessä oik.) ja tukkien kulkua Ahtialasta käsin seuraillut Tapani Kauppinen (vas.).

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.