”Katepal on upea 70-vuotias lempääläinen yritys” – Yrityksen perustaja Simo Aro oli taitava liikemies, joka teki myös autokauppaa ja toi maahan Dodgeja ja Datsuneita

Lempäälän–Vesilahden Sanomat kertoi 31.7. lehdessään tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Katepal Oy:n tämän hetkisestä tilanteesta. Hyvä ja mielenkiintoinen juttu palautti mieleen omia kokemuksi­a­ni yrityksen palveluksessa 1970- ja 1980-luvuilla. Se oli myös aikaa, jolloin yrityksen perustaja Simo Aro oli mukana toiminnassa.

Toimin syksyllä 1971 myyntipäällikkönä Starcjohanin kes­kus­kont­to­rissa Lahdessa, kun luin leh­des­tä, että Katepal haki tehtaalleen Lempäälään myyn­tijohtajaa. Se pisti minut ajattele­maan pa­ris­takin syystä. Olin noin 10 vuoden ajan hoitanut kaupan puolella myyntiä teollisuuteen, joista yli 5 vuotta Keskon pääkonttorissa Helsingissä. Olin usein ajatellut, että olisi mielenkiintoista olla joskus työssä myös te­ollisuu­den puolella. Toi­nen asia mikä perhettämme oli alkanut vaivata, oli 4,5 ja 1,5 vuotiai­den lastem­me kasvuympä­ristö. Lahdesta puhuttiin sil­loin ylei­sesti Suomen Chicagona, eikä se ollut aivan ai­hee­tonta.

Sain kutsun haastatteluun joulun alla. En ollut koskaan käynyt Katepalin tehtaalla. Siisti tehdasalue oli kirk­­kaasti valaistu. Keskustelimme Aro-yhtymän toimitusjohtaja Simo Aron ja Katepalin johta­jan Joni Juntusen kanssa. Haastattelu venähti ja illan ollessa jo pitkällä löimme kättä päälle siirtymi­sestäni Katepalin myyntijohtajaksi.

Katepal on perustettu vuonna 1949 Tampereella. Simo Aro oli perustamassa sen edeltäjää jo kolmi­sen vuotta aikaisemmin 26-vuo­tiaana nuorena yrittäjänä. Kate­pal siir­tyi Lempää­lään, kun Simo Aro osti sille vuonna 1953 rautatien varrelta Liuhan tilasta 12 hehtaa­rin alueen ja ryh­tyi vaiheittain ra­ken­­tamaan alueel­le kattohuopa- ja bitumituotetehdasta.

Toi­nen Si­mo Aron liike­toi­minnan kohteista oli auto­ala. Hän hankki 1940 ja 1950 lukujen vaihteessa useiden auto­merkkien, mm. Volkswa­ge­nin piirimyyntiedustukset ja 1960-luvun alkupuolella, auto­jen tuon­ti­säännöstelyn vie­lä jat­kues­sa, hän kohdisti katseensa autojen maahantuontiin ja osti 1930-luvun al­ku­puolelta asti mm. amerikkalaisia Dodge-autoja maahantuoneen helsinkiläisen Autokes­kus Oy:n ko­ko osa­kekan­nan.

Ostopää­tök­seen vaikutti oleellisesti se, että Autokeskus oli pari vuotta ai­kai­sem­­min tehnyt en­sim­mäisenä eu­rooppalaisena yrityksenä japanilaisten Datsun-autojen maa­hantuon­tiso­pi­muksen. Si­mo Aro oli nähnyt va­lokuvan uudesta Datsun Bluebird mallista, us­koi siihen ja teki yritys­kau­­­pat.

Suo­mes­sa täysin ou­don japanilaisen automerkin markkinointi oli kova haaste, mutta Simo Aron liike­mies­vaisto ei pettänyt. Vuonna 1969 Simo Aro fuusioi omis­ta­man­sa yri­tykset Autokes­kuk­sen, Au­to-Kulman (piirimyyjä Tampereella) ja Katepalin Aro-Yhtymä Oy:ksi. 1980-luvun puolivälissä Ka­te­­pal erotettiin taas omaksi yhtiökseen.

Aloitin työni Katepalissa 1.2.1972. Uusien varastotilojen ra­ken­­taminen oli silloin käynnissä ja kont­toritilojen kaksinkertaiseksi laajen­ta­mi­nen alkamassa. Sen val­mistuttua jatkuivat laajennustyöt teh­taal­la. Simolla oli hyvin vakiintunut ta­pa työviikolleen. Hän oli yleensä aina maa­nan­tain ja tiistain Katepalissa, kes­kiviikkona Auto-Kul­massa Tampereella, josta hän lähti Hel­sinkiin Autokes­kukseen ja oli siellä lop­puviikon palaten per­jantai-iltana kotiinsa Lem­pää­lään.

Omien auto­merkkien näkyminen teillä oli Simolle tärkeää. Muis­tan, kun eräänä päi­vä­nä tulin Hel­sin­­­gis­tä työmatkalta junalla Toijalaan ja otin sieltä taksin Lem­pää­lään Ka­tepalille, niin osoitteen kuultuaan taksimies totesi, että viime per­jan­tai-iltana tuli eräs her­rasmies ju­nalta ja hänelle ei kel­vannut jonossa vuorossa oleva taksi, vaan jo­non keskivai­heil­la oleva Dodge.

Simosta niiltä ajoilta, jolloin hän johti Katepalia päivittäin kuulin juttuja alaisiltani ja asiakkailta. Pa­­ri esimerkkiä. Katepalin myyntimies Kauko Kuivasto oli joskus Ka­tepalin alkuaikoi­na tehnyt kattohuopakaupat halvoin hinnoin ja yritti puolustella tarvetta siihen häntä moittivalle Si­mol­­le, joka tokaisi ”helkkari, osta itse peltoa Liuhalta ja pistä sii­hen kattohuo­pa­tehdas pys­tyyn”.

Sa­­von­linnalaisen asiakkaan mukaan myyntipuolta silloin ve­tänyt Onni Salminen oli ollut myyn­ti­mat­kalla Savonlinnassa. Asiakkaiden kans­sa oli juh­littu ja rahat olivat loppuneet. Onni lä­het­ti säh­keen Katepaliin ja pyysi lisää ra­haa. Si­mo lähetti vastaussähkeen, jossa todettiin, että rahaa tulee, mutta Mikkeliin. Simon mie­les­­tä samojen asiakkaiden kans­sa ei kannattanut jatkaa liian pitkään.

Vuonna 1975 Aro-Yhtymä osti pienehkön kankaanpääläisen elementtitehtaan Isepolin, kun Joni Jun­tunen sai Simo Aron innostumaan polyuretaanituotteista. Isepol fuusioitiin Aro-Yhtymään ja siitä tuli Katepalin elementtitehdas. Teh­taaseen tehtiin mittava investointi ja tilat laajennettiin kol­min­ker­­taiseksi. Elementtitehtaasta ei tullut pitkäaikaista osaa Kate­pa­lissa. Tulokset eivät ilmeisesti tyydyttäneet Simo Aroa ja hän myi tehtaan ehkä vieläkin nopeam­min kuin oli sen ostanut. Simolle sellainen toiminta oli ai­ka tyypillistä.

Vähän myö­hemmin hän myi Auto-Kulman siellä ilmenneiden henkilöstö­han­kaluuksien takia. Jos asiat eivät su­juneet, Simo teki mieluummin radikaaleja ratkai­su­ja, kuin ryhtyi aikaa vieviin ja hankaliin kor­jaus­­toi­menpiteisiin. Minua elementtitehtaasta ja poly­ure­­taanituotteista luopuminen ei har­mittanut ollen­kaan, olisin ne investoin­ti­panostukset paljon mie­luummin sijoittanut bitumisia kat­to­laattoja valmis­ta­vaan automaatti­koneeseen.

Tullessani Katepaliin vienti oli hyvin vähäistä, lähinnä sitä tapahtui Ruotsiin. Li­sä­ystä alettiin hakea ensisi­jai­sesti Neuvosto­lii­tos­ta. Katepalille ei Neuvostoliiton kauppa silloin kuitenkaan avautunut. Pe­­­rus­syy oli, että tuotteet olivat liian hy­viä ja kalliita silloisille markkinoille. Venäläiset oli­vat tuot­teistamme hyvin kiin­nos­tu­nei­ta, mutta heillä ei ollut niihin rahaa ja pelkät bitumi­tuotteet olivat liian pientä bis­­nestä bila­te­raaliseen kauppaan. Katepalin tuotteita kyllä meni Neuvostoliittoon, mutta se ta­pah­tui suo­ma­­laisten rakennusliikkeiden kautta, jotka tekivät bi­la­teraalista kauppaa.

Merkittävä vienti­kauppa au­ke­nikin kokonaan toiselta taholta. Vuonna 1982 minuun ot­ettiin yh­te­­yt­­tä ruot­­sa­laisesta Perstorp-konsernista. Heidän Antiphon yksikköään kiinnosti bitumihuo­pa, josta val­mis­­tettaisiin ääneneristyshuopaa autoteol­li­suudelle. Saimme kaupan Ruotsiin sujumaan, ja seu­raa­­vaksi Antiphonin taholta kerrottiin, et­tä heillä on yhteistyökumppani Yhdysvalloissa, ja mi­­nua pyy­dettiin tarjoamaan tuotetta myös sinne. Sekin onnistui.

Oleellista kauppojen syntymi­sel­le oli erittäin ki­rei­den toleranssien nou­dattaminen. Anti­pho­nille toimitetussa tuotteessa to­le­ranssit saivat olla alle kym­menesosa kattohuopateollisuudessa käytetyistä, sillä autoteh­taan linja ei voi pysähtyä odotta­maan pu­to­a­vaa ääneneristystuotetta. Ilmei­ses­ti Katepalilla oli amerikkalaisia kattohuopatehtaita pa­rempi valmius täl­laiseen laatuun, muu­ten emme rahtikustannusten takia olisi kyenneet kilpailemaan heidän kanssaan.

Kauppa oli varsin mit­ta­vaa, parhaim­millaan yli kymmenen prosenttia Katepa­lin lii­kevaihdosta ja tuotannosta sel­västi enemmän. Se oli vientikaupaksi ihan kannat­ta­vaa, mutta ehkä suurin mer­ki­­tys tuli sittenkin työl­listävyydelle, sillä 1980-luvun puoliväli oli koti­maan kaupas­sa ai­ka vai­sua aikaa johtuen se­kä kilpailun kiristymisestä, että tasakattovastaisuudesta.

Tämän kaupan tiimoilta kävin pari kertaa Yhdysvalloissa. Jälkimmäinen matka oli tammikuussa 1986. Olin ollut useamman vuoden ajan mu­­kana Suomen Ulkomaankauppaliiton rakennustarvike­vientiyhteis­työ­ryhmän toimin­nas­sa. Sen puheenjohtaja vaihtui vuosittain ja vuonna 1985 toimin ryhmän pu­heen­johta­ja­na. Useil­la ryhmän jäsenillä oli kiinnostusta Yhdysvaltain markkinoille ja ryhdyimme valmis­tele­maan mes­sumatkaa Dallasissa järjestettävään kansain­väli­seen rakennus­tarvi­ke­­­näyt­te­lyyn niin, että matkan yhteydessä oli mahdollisuus firmakohtaisiin osi­oi­hin.

Ka­tepalista oli mu­­­kana myös muutaman vuoden talossa ollut tuo­te­kehitys­insi­nöö­ri Ahti Ke­ko­­nen. Kävimme Ahdin kans­sa Dallasista käsin myös Houstonissa tutustu­mas­sa kattohuo­pa­tehtaa­seen, joka valmisti katto­laat­toja. Muistan laskeneeni, että heidän auto­maat­tiko­neen­sa valmisti parissa kuukaudessa koko Suo­­men silloisen tar­peen. Muutamaa vuotta myöhem­min Ahdista tuli Katepalin toimitusjohtaja. Hän vei läpi mittavan investoinnin kattolaattoja valmis­ta­vaan automaattikoneeseen ja vienti kasvoi aivan uuteen mittaluokkaan, myös se idänvienti aukesi Neuvostoliiton muututtua Ve­nä­jäksi.

Si­­mo Aro menehtyi vakavaan sairauteen 63-vuo­tiaana vuonna 1983. Simoa luonnehti minusta osu­vasti eräs tamperelainen asiakas, keskuste­llessam­me vähän Simon kuoleman jälkeen, seuraavasti: ”Kyl­lä Si­­­mossa oli jo­tain aivan erityistä, silloin kun kaikki sotien jälkeen jonottivat volkkareita, Si­mo edus­ti niitä ja kun ku­kaan ei vielä tuonut Japanista au­to­ja, hän aloitti sen.”

Oli hienoa lukea miten upeasti Katepalilla nykyisin menee ja miten siellä panostetaan tulevaisuu­teen. Nykyisen toimitusjohtajan kiitokset omistajille luottamuksesta ovat aiheelliset. Omistajissa on menossa jo Aron suvun kolmas sukupolvi.  Lopuksi totean, että aloittaessani vuonna 1972 Katepa­lis­sa Suomessa oli viisi kattohuopateh­das­ta, joista neljä oli suomalais­omistuksessa. Tänä päivänä Suo­messa on kolme kattohuopatehdasta, joista yksi on suo­malaisomis­tuk­­sessa. Se on Katepal.

Raimo Sirén

Katepalin myyntijohtaja 1972–1987

LUE LISÄÄ AIHEESTA:

Lähes 10 miljoonan euron investointi vahvistaa Katepalin asemaa vientimarkkinoilla – Lempäälässä tuotetaan vuosittain huimat 20 miljoonaa neliötä katetta

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
LVS DIGI tutustumistarjous 8 viikkoa 3,90 €.