Kärpäsentappokilpailuja, käskynjakoja ja lättykestejä mökillä – Historiallinen Hinsala innoittaa kirjailijaa

– En tunne paljon vesilahtelaisia, mutta isäni tunsi. Hän oli mukana metsästysseurassakin. Minulta usein kysytään, että olenko Kannon Jaskan tytär, kertoo Sakaselän rannalla mökkeilevä kirjailija Anneli Kanto.

”Mä löysin vanhaa rautaa, sun keihäänkärkes kukaties”, lauloi aikoinaan J. Karjalainen, joka oli löytänyt metallikärjen perunamaastaan Perniössä.

Myös kirjailija Anneli Kanto on löytänyt jotain kauan sitten kadotettua.

Joskus 1960-luvulla hän nimittäin törmäsi pikkuveljensä kanssa kesämökin lähistöllä kahteen pronssiesineen palaseen. Lapset eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta vaistosivat niiden olevan vanhoja.

– Vein toisen niistä kouluun ja näytin historianopettajalle, joka ykskantaan tuomitsi: ”Kalevala-koru”. Voi että minä loukkaannuin, Kanto muistelee.

Opettaja ei tainnut ymmärtää, että Kannon perhe mökkeili Vesilahden Hinsalassa, jossa on tehty paljon muinaislöytöjä. Alueella on liikuttu vuosituhansien ajan, joten kummakos tuo, jos kaksi pientä kesälomalaista löytää maasta viikinkiajan muistoja.

Kun lähistöllä myöhemmin tehtiin arkeologisia kaivauksia, Annelin isä antoi lasten löydökset arkeologeille. He ottivat esineet mukaansa ja kertoivat, että toinen niistä on vanha soljen kappale ja toinen miekan ponnen kappale. Eivät ne siis mitään Kalevala-koruja olleet.

– Kyllähän tuollainen kiihottaa mielikuvitusta. Miksi miekan ponsi oli hajonnut ja pudonnut, taisteltiinko juuri sillä paikalla, jäikö miekan omistaja henkiin? Kuka hän oli ja miten tänne tuli, vettä pitkinkö, Anneli Kanto ampuu kysymyksiä ilmaan.

Hän istuu lempipaikallaan kesämökkinsä kuistilla ja katselee Pyhäjärven Sakaselälle. Samaa maisemaa Vesilahden Hinsalassa hän on katsellut joka kesä yli 60 vuoden ajan.

Hinsalanniemessä on vanhoja hauta- ja uhripaikkoja, maineikas Laukon kartano ja jyrkänne, jolta Klaus Kurjen kerrotaan hukuttautuneen. Täällä on eletty ja kuoltu, laulettu Elinan surmarunoa, kuohuttu Laukon torpparihäätöjen aikaan – ja pudoteltu maahan rikkinäisiä miekan ponsia.

Onko oikeastaan mikään ihme, että Anneli Kanto alkoi kirjoittaa historiallisia romaaneja?

 

1950-luvulla Kannon nelihenkinen perhe asui 50-neliöisessä kerrostaloasunnossa Pirkkalassa ja kaipasi luontoa ja väljyyttä ympärilleen. Perheen isä Jaakko Kanto sai ystävältään Veikko Latva-Pirilältä vinkin, että vesilahtelainen maanviljelijä Oskari Hoppu saattaisi myydä mökkitontin. Kaupat Hopun kanssa syntyivät, ja niin Kannon perheestä tuli rantatontin omistajia.

Jaakko Kanto rakensi hartiavoimin aivan järven rantaan pienen lautamökin yhdessä appiukkonsa ja sota-aikaisen aseveljensä kanssa. Mökissä oli vain sauna ja tupa, ei muuta. Myöhemmin mökkiä laajennettiin kamarilla, ja tontille rakennettiin vierasmökki ja autotalli.

Siihen aikaan ei tehty ulkomaanmatkoja, vaan mökkeily oli tapa viettää kesää. Keväisin, kesäisin ja pitkälle syksyyn asti Kannon perhe pakkasi sinisen, pullonokkaisen Skodansa täyteen tavaroita ja suuntasi kohti Vesilahtea. Usein mökille tuli myös lasten serkkuja, joten äidillä riitti huollettavia.

– Olen jälkeen päin ihmetellyt, miten äiti sai meidät ruokittua, kun ei ollut jääkaappia tai muitakaan mukavuuksia. Hopulta haettiin maitoa, ja maitokannu laskettiin narulla kaivoon säilytykseen. Lisäksi oli maakuoppaan kaivettu tynnyri, jossa äiti piti ruokatarvikkeita, Kanto muistelee.

Mutta kaasuhella sentään saatiin jo aikaisessa vaiheessa. Sama hella palvelikin sitten uskollisesti yli puoli vuosisataa, aina viime vuoteen asti. Nyt sen paikalla seisoo uutuuttaan kiiltelevä kaasuhella.

– Sähköhellaa tänne ei tule, eikä vesijohtoa, sisävessaa tai suihkua. En halua, että mökkiä ehostetaan mitenkään. Mökkitunnelma tulee juuri siitä, että ei ole liikaa mukavuuksia, kirjailija uhoaa.

Annelin lapsuudessa Hinsalassa kurvaili Jukka Niemen kauppa-auto, ja lisäksi ostoksilla käytiin Antti Söyringin kaupassa. Joskus soudettiin veneellä Kirkonkylään ja ostettiin sieltä jäätelöt.

– Söyringin Antti myi kaikkea mahdollista bensasta ja traktoreista kahvipullaan, ja hän oli tosi taitava päässälaskussa. Kun Söyringin kauppa lopetettiin, aloin käydä Narvan ruokakaupassa ja käyn edelleen. Siellä on oikein lihatiski ja muutenkin kaikkea, mitä tarvitaan.

Kanto on usein hämmästellyt sitäkin, miten lapset viihtyivät pitkinä sadepäivinä pienessä tuvassa. Ei ollut radiota tai televisiota, puhumattakaan kännyköistä tai muista nykyajan härpäkkeistä. Ratkaisuna olivat korttipelit, korttitalojen rakentaminen, lintukirjan ulkoa opettelu ja tulitikkupeli.

– Ja tietysti kärpäsentappokilpailut. Joka vähiten tappoi kärpäsiä, joutui hakemaan Hopulta maitoa, hän selventää.

Opettaja-äiti paistoi usein lättyjä, ja muutenkin mökkeily oli hänen kanssaan rentoa ja lepsua. Mutta kun isä pääsi kesälomalle, alkoi tuvassa toinen komento. Pohjalaisen maatilan poika oli toimelias mies, joka ei sietänyt joutenoloa muiltakaan.

– Aamuisin hän piti sotilaallisen käskynjaon, jossa jakeli meille töitä. Jos hän ei keksinyt mitään järkevää hommaa, niin sitten järjetöntä. Piti kastella puuntaimia, viedä verkot, hakea verkot, perata kaloja, hoitaa kasvimaata ja vaikka mitä, Kantoa huvittaa.

Isä kuoli kymmenen vuotta sitten, mutta vieläkin Kannon Jaskan haamu viipyilee mökillä. Hän on se pohjalaismurteella puhuva omatunnon ääni, joka muistuttaa Annelia, että ikkunat ja sauna pitäisi pestä, veranta öljytä, sammaleet putsata katolta ja ruohokin leikata.

Anneli Kanto aloitti työuransa toimittajana, mutta ryhtyi myöhemmin käsikirjoittajaksi ja kirjailijaksi.

– Journalismi on hirmu mielenkiintoista ja tärkeää, mutta kun olin aikani sitä tehnyt, minulle tuli tarve vihdoinkin sanoa jotain omaa. Toimittajahan lähinnä vain välittää toisen puhetta ja ajatuksia.

Kanto käsikirjoitti näytelmiä ja televisiosarjoja, mutta ei rohjennut kokeilla proosan kirjoittamista. Vasta reilusti yli viisikymppisenä hän lähetti ensimmäisen romaanikäsikirjoituksensa Gummerukselle. Historiallinen romaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä meni heti läpi, ja se sai Runeberg-palkintoehdokkuuden.

Tästä rohkaistuneena Kanto tarjosi kustantajalle toistakin kirjaideaansa, romaania punakaartiin kuuluneista valkeakoskelaisnaisista. Syntyi Veriruusut, joka sai nimensä teloitettujen naiskaartilaisten vaatteisiin syntyneistä verijäljistä.

Veriruusujen lisäksi Kanto on kirjoittanut toisenkin vuoteen 1918 sijoittuvan romaanin, Lahtarit. Se kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin.

Romaaniensa tausta-aineistona hän on käyttänyt muun muassa Tuomas Hopun tutkimusta Tampereen naiskaarti ja Ritva Mäkelän kirjaa Vuoden 1918 sota Lempäälässä. Kanto ja Mäkelä ovat tutustuneet jo 1970-luvulla, jolloin kumpikin opiskeli journalistiikkaa Tampereen yliopistossa.

Anneli Kannon romaaneissa on rankkoja aiheita, mutta myös paljon inhimillisyyttä, huumoria ja herkullisen ronskia ja rehevää murretta. Pohjalaisvanhempien tyttärenä hän taitaa Pohjanmaan murteen ja pitkään Pirkanmaalla asuneena Tampereen seudun murteen.

– Murre sisältää asenteen, tavan katsella elämää. Pohjanmaalla uhotaan, että ”mitä tehtääsi notta mainittaasi”, mutta Tampereella mälvätään, että ”ei tehrä tästä ny numeroo”. Valkeakoskella ihmetellään, että ”mitä mää siälä”, ja Vesilahdessakin on ihan oma murteensa, Kanto sanoo.

Tällä hetkellä kirjailijalla ei ole uutta romaania työn alla, vaan hän työstää Ystävien aapista ekaluokkalaisille ja lukukirjaa tokaluokkalaisille sekä erästä näytelmää. Kun ne on saatu valmiiksi, hän aikoo käydä pitkään hautomansa romaaniaiheen kimppuun.

Kirjoittaminen tuottaa niin suurta iloa, että siitä hän ei aio koskaan jäädä eläkkeelle.

– Meinaan kaatua suorilta sukilta. Olenkin kakaroille sanonut, että jos läppärini viereen kuolen, niin onnellisena kuolen.

Anneli Kanto nostaa kiven päälle isänsä tekemän kissaveistoksen. Taustalla näkyy lautarakenteinen rantamökki, jossa Kannon perhe on viettänyt kesiä 1950-luvulta saakka.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.