Kesän pikku vieraista löytyy yllättäviäkin puolia – Kesä on täynnä elämää myös hyönteismaailmassa 

Lempäälän-Vesilahden Sanomat kysyi biologian opettaja Mari Larikalta, Janne Liikaselta ja Lempäälän Ympäristönsuojeluyhdistykseltä, millaisia vieraita pihassa ja puutarhassa suven aikana liikkuu.

Metsäsittiäinen 

Metsäsittiäinen. Kuva: Raimo Peltonen.

Tämän suloisen pulleron kohtaa usein tosiaankin metsässä, jopa ihan reilusti näkyvillä polulla kömpimässä. Siellä se etsiskelee eläinten lantaa tai raatoja, sieniä tai lahoavaa kasviainesta. Sinisenmustan söpöläinen kuuluu siis luonnon puhtaanapitojoukkoihin. Kuten sukulaisensa lantiaisetkin, se on oikeastaan aika siisti kaveri ja ehdottomasti hyödyllinen muuttaessaan jätteitä mullaksi. Älä siis tallaa sitä metsässä littaan. Metsäsittiäinen talvehtii aikuisena ja sen toukat kuoriutuvat heinä-lokakuussa.

 

Nunnamittari

Nunnamittari. Kuva: N.Virtala.

Lempäälään liittyy Pyhän Birgitan ohella tämä toinenkin kuuluisa nunna, nunnamittari nimittäin. Nunnamittari on Suomessa erittäin uhanalainen pienikokoinen ja viehättävä perhonen (siipien kärkiväli 22-29 mm). Nunnamittari lentää päivisin avoimilla paikoilla lehtometsissä ja hakkuuaukeilla. Sitä tavataan Suomessa vain muutamilla alueilla ja Lempäälä on näistä yksi! Nunnamittarin toukat käyttävät ravinnokseen konnanmarjaa. Kuten monia muitakin uhanalaisia hyönteisiä, myös nunnamittaria uhkaa eniten oikeanlaisten elinympäristöjen katoaminen. Pidetään siis Lempäälän avoimista lehtomaisista ympäristöistä huolta.

Jos satut kohtaamaan tämän perhosen Lempäälän kesässä, voit tuntea itsesi siunatuksi: sinulla on tarkat silmät nähdä puhdasta kauneutta ja olet saanut ainutlaatuisen tilaisuuden tavata todellisen harvinaisuuden!

 

Neitoperhonen 

Neitoperhonen. Kuva: Raimo Peltonen.

Neitoperhonen on kesäpäivän kaunotar. Liihotellessaan pihoilla, puutarhoissa ja avoimilla paikoilla se tuo tuulahduksen arjen suloisuutta pilviseenkin päivään. Neitoperhonen talvehtii aikuisena ja pyrkii mielellään rakennuksiin syksyisin. Keväällä se onkin meidän ensimmäisiä perhos-ilostuttajiamme herättyään lämpimänä päivänä horroksestaan. Eniten neitoperhosia näkee silti loppukesästä kun kesänaikana kehittynyt sukupolvi lähtee siivilleen. Haittaa tästä koristeellisesta perhosesta ei ole kenellekään. Hyödyksi voisi sanoa sen, että sen kauneus ja tuttuus tekee hyvän mielen tuhansille suomalaisille joka kesä.

 

Ruostesiipi

Ruostesiiven toukka. Kuva: Raimo Peltonen.

Moni tuntee tämän lajin talvella keväthangella mönkivänä karvamatona. Harvempi tietää miltä se näyttää kesällä! Ruostesiipi on siis toukkatalvehtija, jota moni lapsi on ihmetellyt sen hankivaelluksella maaliskuussa. Sanotaan että toukan karvat saattavat ärsyttää joidenkin ihoa, jos sen ottaa käteen. Tätä ominaisuutta en ole huomannut omassa lapsuudessa tai omien lasten kanssa, mutta ehkä tätä tietoa on hyvä levittää, että lapset jättävät nämä kivat toukat rauhassa jatkamaan omia matkojaan. Karvainen punnertaja vaeltaa nimittäin keväällä koteloitumaan herätäkseen aikuisena sitten parhaaseen suveen.

Aikuisena ruostesiiven on nähnyt vain harva. Se nimittäin lentelee öisin ja piileskelee päivät maan rajassa.

 

Horsmakiitäjä 

Horsmakiitäjän toukka. Kuva: Raimo Peltonen.

Horsmakiitäjä on yksi yleisimmistä kiitäjistämme. Nimensä mukaisesti tämän perhosryhmän lajit ovat nopeita lentäjiä. Iltahämärissä horsmakiitäjä saapuu kukille imemään mettä. Nämä melko paksuvartaloiset ja hoikkasiipiset perhoset ehtivät kesässä tuottaa kaksikin sukupolvea. Ensimmäiset aikuiset pöristelevät alkukesästä esimerkiksi syreenin kukilla ja toisen sukupolven aikuisia näkee horsman kukilla loppukesällä.

Horsmakiitäjän värien kauneutta ei näe sen lennossa – niin nopeaan sen siivet viuhuvat. Mutta jos kohtaat sen tokkuraisena päiväuniaan viettävänä vaikka jossain rakennuksen laudan raossa, saat hämmästyä sen hienoa väritystä. Tänä kesänä se on myös ihmismuodin väritrendien mukainen: oliivinvihreää ja vaaleanpunaista tyylikkäänä yhdistelmänä. Loistokkuudestaan huolimatta tämä väriyhdistelmä toimii erinomaisena suojavärinä esimerkiksi aikuisen nukkuessa päiväuniaan horsman varrella.

 

Kimalaiset ja loiskimalaiset 

Mantukimalainen, koiras. Kuva: Raimo Peltonen.

Kimalaiset ovat pistiäisistä kaikkein helpoin ryhmä tunnistaa. Ne ovat pulleita, karvaisia ja raitaisia ja pörisevät soinnikkaasti mennessään. Moni yllättyy kuulleessaan, että kimalaisia on Suomessa jopa 29 lajia!

Kimalaiset ovat metsä- ja puutarhakasvien tärkeitä pölyttäjiä ja ansaitsevat siksikin kaiken kunnioituksen ja suojelun. Kimalaiskuningatar heräilee keväällä keräämään siitepölyä tuottaakseen mahdollisimman paljon munia. Sitten kuningatar rakentaa pesän, jonne munii munat, joista kuoriutuu työläisiä , jotka rakentavat yhdyskuntaa ja hoitavat kuningattaren munimia munia ja toukkia aikuisiksi.  Vasta loppukesästä syntyy koiraita ja uusia kuningattaria, joiden kanssa koiraat parittelevat. Koiraat ja työläiset kuolevat talveksi ja vain kuningatar talvehtii. Tästä syystä on erityisen tärkeää huolehtia kevään kimalaisista! Kevätkimalainen on kuningatar, ja sen tappaminen tarkoittaa koko yhdyskunnan syntymättä jäämistä.

Kahdeksalla kimalaislajilla on kuitenkin harminaan oma loislaji – loiskimalainen. Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisen pesään, ahdistelee kuningatarta ja popsii sen munat. Se munii omat munansa tilalle ja pahaa aavistamattomat kimalaistyöläiset hoitelevat loisen munat aikuisiksi. Loiskimalainen ei pölytä kukkia, niinpä sillä ei ole koivissaan siitepölylaukkujakaan.

Kimalainen on utelias ja mukava pistiäinen, joka tulee helposti ihmisenkin lähelle. Se ei ole aggressiivinen eikä pistä kuin kovasti hätistettynä. Näiden otusten on tärkeää antaa elää. Kimalaista ei saa nitistää vaikka se tulisi sisään pörisemään. Ohjaa se lempeästi ulos kiitoksen kera. Kimalaisten ansiosta voit herkutella mansikoista, omenoista, mustikoista, herukoista…..

 

Suppupaarma

Suppupaarma. Kuva: Raimo Peltonen.

Paarmat ovat kiusallisia kärpäsiä. Niiden naaraat imevät verta. Naarailla on purevat suuosat joilla viiltävät kipeästi ihon auki veriaterian toivossa. Eivätkä ne ole ronkeleita, niille kelpaa veri kuin veri, niin ihmisen kuin hirven kuin naudankin.  Osa paarmojen toukista viihtyy kosteikoissa, osa lahoavassa kasvimateriaalissa. Järvien lähellä meille on tuttu suppupaarma.

Vaikka paarma kismittää ja purema sattuu, tämän hyönteisen kanssa joutuu muistamaan, että luonnon monimuotoisuutta se on tämäkin! Paarmanaaras tarvitsee veren kasvattaakseen munia. Koiraspaarmat ovat sen sijaan leppoisia vegaaneja: ne ruokailevat kukissa.

 

Päivänkorento

Päivänkorento. Kuva: Raimo Peltonen.

Päivänkorennot eli surviaiset tanssivat pomputellen ylös alas kesäillassa auringonlaskun aikaan. Päivänkorentoa pidetään lyhytikäisyyden symbolina – ja totta onkin että niiden aikuisvaihe kestää vain päivän tai korkeintaan pari. Aikuinen korento ei edes syö mitään, sillä sen ainoa tehtävä on paritella ja  jatka sukua. Siinä ei kerkiä haaskata aikaa ateriointiin. Näiden korentojen toukat  kuitenkin elävät vedessä petoina jopa vuosia. Ne ovat tärkeää ruokaa kalanpoikasille ja isommille vesihyönteisille, eli hyvin tärkeää osa järven ravintoketjua. Ihmisille näistä otuksista sen sijaan ei ole juuri hyötyä eikä haittaa, moni ei ole edes tullut tarkastelleeksi näitä kovin läheltä. Mutta onhan hurmaavaa katsoa niiden koiraiden ryhmätanssia auringonlaskun aikaan: siihen kiteytyy kesän keveys, ilo ja ohikiitävä kauneus.

 

Leppäkertut

Leppäkerttu. Kuva: Kari Pusa.

-tai –pirkot on helposti tunnistettava hauska kovakuoriaisryhmä. Niiden hauskat pilkukkaat kuoret saavat ne näyttämään leppoisilta, mutta oikeasti melkein kaikki leppäpirkot ovat petoeläimiä, jotka popsivat suihinsa pikkuotuksia – erityisesti kirvoja.  Joku laji on erikoistunut syömään kasvitauteina tunnettujen härmäsienten rihmastoa. Tästä syystä ne kaikki ovatkin  kovasti hyödyllisiä pitäessään kurissa monia kasvituholaisia. Leppäpirkkoja käytetään töissä kasvihuoneissa kirvantorjunnassa.

Leppäpirkot ovat erityisesti lasten rakastamia hyönteisiä. Moni onkin huomannut, miten käteen otettuna leppäpirkko muuttuu liikkumattomaksi.  Kokiessaan olemisensa uhatuksi ne nimittäin tekeytyvät kuolleiksi ja hätäpäissää voivat tirauttaa takajaloistaan karvasta nestettä puolustuksekseen.

Leppäpirkot talvehtivat aikuisina suojaisissa kolosissa, josta ne kevään tullen kömpivät esiin tuholaistorjuntahommiinsa. Toukatkin ovat tutun näköisiä, vaikkei niitä helposti hoksaa kovakuoriaisen toukaksi alkuunkaan.

 

Puutiainen

Puutiainen.

Puutiainen on monen mielestä yksi ällöttävimmistä ötököistä. Se tarrautuu nisäkkääseen ja imee verta itsensä pullolleen. Ateriointitavan vastenmielisyyden lisäksi puutiaisessa hirvittää taudit (borrelioosi ja aivokuume), joita se levittää. Puutiaisella on neljä vaihetta: muna, toukka, nymfi ja aikuinen. Mälsä uutinen on, että vain munavaihe ei ime verta.

Puutiaisen erikoisuus on Hellerin elin, jolla se arvioi ympäristön kosteutta, lämpötilaa, hiilidioksidia ja tärinää. Silmiä puutiaisella ei ole laisinkaan. Puutiainen ei kestä kuivuutta eikä kuumuutta joten se oleskelee heinikossa ja pensaikoissa odotellen ohi taapertavaa nisäkästä. Ennen luultiin puutiaisen pudottautuvan lepästä alla kulkevan ihmisen päälle, mutta tämä ei pidä paikkaansa ja se vaatisikin sokealta otukselta melkoista tuuria ja taitoa osua kohteeseen.

Puutiainen ei ole mikään pikaruokailija vaan pikemminkin nautiskelija, sillä se saattaa etsiskellä tuntikausia sopivaa puremiskohtaa uhrinisäkkään iholle päästyään. Porauduttuaan ihon läpi, se imee verta itseensä useita päiviä.

Puutiainen on niitä ötököitä, joiden hyötyä ekosysteemille on vaikeahko arvailla. Mutta olisiko se ihmisen kannalta vaikkapa se, että myös puutiaisen ansiosta olemme oppineet muistamaan paremmin ihmisen voimattomuutta luonnon äärellä. Tai jos ei sitä voi hyödyksi laskea, niin ainakin koirat saavat kesäisin enemmän huomiota kun  niiden turkkeja täytyy usein ja huolellisesti sukia ja silitellä, jotta mahdolliset punkit löytyvät ajoissa!

 

 

Hirvikärpänen 

Hirvikärpänen. Kuva: Raimo Peltonen.

Hirvikärpänen näyttää ruskealta kärpäseltä, joka on käynyt ahkerasti kuntosalilla. Sillä on rotevan koivet, joilla sen on tarkoitus mönkiä hirvieläinten karvan läpi kohti lämmintä ihoa imemään verta. Lentäjänä hirvikärpänen on sen sijaan huono ja tarvitsee lämpimän sään sitä varten. Se pystyy lentämään vain muutaman metrin kohti hirveltä vaikuttavaa kohdetta.

Itse asiassa, hirvikärpänen on monella tavalla hieman epäkätevä eläin. Se lisääntyy hyönteismaailman mittakaavassa heikosti, sillä naaras tuottaa hyvin vähän munia. Se ei selviä pakkasessa, eikä se pysty suunnistamaan mihinkään sateessa tai tuulessa. Mutta toisaalta, tätä syysmetsän kiusankappaletta on tutkittu aika vähän, että ehkäpä jotain kiinnostavaa vielä paljastuu. Ainakin laji on nykyisin kovin runsas ja yhdestä hirvestä voi löytyä jopa tuhansia hirvikärpäsyksilöitä.

Vaikka hirvikärpänen voi purra ihmistä ja joillekin tulee tästä ikävä pitkäkestoinen paukama, ikävintä hirvikärpäsessä on kuitenkin sen sitkeä takertuvuus. Se tunkeutuu pienimmästäkin vaatteen raosta, löytää tiensä aina hiuksiin ja jumittaa siellä hiustenpesusta ja saunomisesta välittämättä ja kutittaa vahvoilla koivillaan päässä kahlatessaan.

Mukava tieto lienee kuitenkin se, että näistä otuksista on kamalasti hyötyä: monet pikkulinnut, erityisesti tiaiset, syövät hirvikärpästen koteloita talvisin hirvien makuupaikoilta.

 

Lisää hyönteiskuvia: www.hyonteiset.com

 

 

 Lue myös:

Kaija-Liisa Toivonen sai punkin luultavasti kotipihaltaan – Ötököiltä on muistettava suojautua myös koronaepidemian keskellä

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?