Jeesus ravistelee meitä ensi sunnuntaina: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.”
Rupesin miettimään. On tietenkin olemassa meikäläiset ja sitten on olemassa muut. Vähän varautuneesti suhtaudun niihin muihin. Minulla on ennakkoluulojakin hiukan. Pelkäänkö heitä? Vähän! Miten on Jeesuksen laita – onko hän meikäläisiä vai yrittävätkö nuo muut omia hänet minulta?
Muistan kuinka Nasatetissa, nyt en puhu Jeesuksen ajasta, vaan muistikuvasta muutaman vuoden takaa. Marian ilmestyskirkossa, paikalla, jossa enkeli ilmoitti Marialle tulevasta äitiydestä.
Tänään siellä kirkossa on tauluja ja patsaita, jotka esittävät Mariaa. Seurakunnat ympäri maailmaa ovat ne sinne lähettäneet. Jos katsot niitä, niin hämmästyt! Angolasta kotoisin olevan taulun Marialla on mustat kasvot, hongkongilaisella Marialla on keltainen iho ja silmät jotenkin vinot. Amerikasta lähetetty patsas; Marian puku säteilee tai suorastaan kimaltelee.
Ymmärrän, että kaikkialla maailmassa kristityt ovat vakuuttuneita siitä, että Jeesus on meikäläisiä. Kuvittelemme hänet tutuksi, joka ottaa lapset syliin, parantaa sairaat ja ruokkii nälkäiset. Tuttu ja turvallinen.
Olisiko mahdollista, että kaikki me maailman kristityt, joille Jeesus on ”meikäläinen”; voisimmeko me yhdessä iloita ja rukoilla toistemme puolesta. Olla mukana rakentamassa parempi maailma.
Iskee avuttomuus! Mitä minä voin? Olen vain ujo ihminen kaukana maailman keskuksista. Silloin on hyvä muistaa Äiti Teresan ajatus: Joskus kuvittelemme olevamme vain pisara meressä. Mutta meri olisi pisaran verran pienempi ilman sitä pisaraa!
Sinä olet tärkeä! Hyvää elämänmatkaa, Ystäväni!
Kim Rantala
