Mustasukkaisuuden vuoksi en ollut tavannut isääni seitsemään vuoteen – Yksi lause särki sydämeni

Annika Eronen.

Ulko-ovi avataan. Huomaan saman tien, että jotakin on pahasti pielessä. Olen kotikaupungissani kertomassa maakuntalehden toimittajalle uudesta kirjastani, tapaamisen olen sopinut lapsuudenkotini vieressä olevaan puistoon. Jos näkisin edes vilauksen isästäni, monen vuoden tauon jälkeen.

En ole voinut ottaa häneen yhteyttä, se tietäisi vain surua ja pahaa mieltä kaikille. Äitini ei koskaan kokenut äitiyttä omakseen ja vanhemmiten hänestä on tullut entistä mustasukkaisempi isästäni. Minä yritin, yritin vuosikausia, vuosikymmeniä rakentaa välejä äitiini, siinä onnistumatta. Meni vuosia päästä yli asiasta. Jotakin isästäni olen kuullut vuosien aikana muilta sukulaisilta, mutta sukulaisetkin asuvat kaukana ja tietävät hyvin vähän.

Enää en pysty keskittymään toimittajan kysymyksiin. Tuijotan vain kotini pihaa ja miestä, joka on tullut talosta ulos. En pysty järkytykseltäni puhumaan. Isäni liikkuu merkillisen hitaasti ja kumarassa, menee kompostin luokse, katsoo ruohonleikkuria, miettii, empii, aivan kuin hän ei tietäisi, mitä tehdä. Sitten hän nostaa kasvonsa ja hymyilee itsekseen. Miten vanhalta ja hauraalta hän näyttää! Ei hän voi olla isäni, ei se sama ihminen, joka viimeisen kerran, kun tapasimme, käveli Lempäälän rautatieasemalta meille usean kilometrin matkan, liikkui ketterästi kuin orava, puhui sujuvasti politiikasta, uskonnosta, linnuista ja kävelylenkeistään.

Minä huudan häntä ja kävelen häntä kohti, ryntään suoraan pensasaidan läpi hänen eteensä. Samalla katson, ettei äitini huomaa ikkunoista, että olen pihalla. ”Hei”, saan henkäistyä. Isäni tervehtii minua kohteliaasti. En uskalla halata. ”ihana nähdä sinua”, sanon itku kurkussa ja katson hänen kuulaanvalkeita kasvojaan, huonoa ryhtiä, jalkoja, jotka tuntuvat vain vaivoin jaksavan kantaa hennoksi käyneen vanhuksen painon.

”Niin”, isäni sanoo ja hymyilee. ”Anteeksi”, hän sitten jatkaa. ”Saanko minä kysyä, kuka sinä olet?”

Sydäntäni kylmää, käsiä nipistelee, vatsassa kiertää oudosti. ”Olen Annika, sinun tyttäresi”, saan sanottua. Hän nyökäyttää, mutta näen hämmennyksen hänen silmissään. Hän ei ymmärrä, ei tunnista. Miten hän on voinut unohtaa minut?

Etkö sinä todella muista, miten lapsena setvit ongensiimani, pelasit kanssani tennistä, toit luostarissa vieraillessasi kauniin posliinienkelin tullessasi? Etkö muista, miten keskustelimme yömyöhään, riitelimme feminismistä ja teologiasta, puhuimme Kantista ja Hessestä?

Hän on enää kuori, jotakin on sattunut, vienyt hänet minulta lopullisesti. Hyvästelen hänet ja hän jää tuijottamaan perääni. Hetken kuluttua hän kääntyy taas ruohonleikkurin puoleen. Tiedän, että hän on jo unohtanut minut, unohtanut minun edes käyneen.

Toimittaja ja kuvaaja katsovat minua, eivätkä puhu mitään. Katsovat vain myötätuntoisesti ja antavat aikaa tuijotella sinistä taivasta ja muutamia utuisia pilviä.

Tuuli on onneksi leuto. Isälleni ei tule pihalla kylmä.

Kirjoittaja on lempääläinen kirjailija ja toimittaja

Kommentit (2)

  1. tapioeronen

    Terveisiä Annikalle: Teit taas upean kolumnin. On paljon vaikeampaa luoda yhdellä liuskalla tarina, tunteet, jännitys ja huipennus kuin vaikkapa 10 sivulla. olen aikaisemminkin ihaillut sanankäyttöäsi – nyt minulle selvisi että oletkin ihan kirjailija. Vain kirjoittamalla oppii kirjoittamaan. varasin nyt kirjastosta kaikki kirjasi luettavakseni. Mukavaa syksyä!

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?