Seuraava ei sijoitu Lempäälään eikä edes tähän maakuntaan. Tämä tapahtuu 400 kilometrin päässä.
Tuon kaukaisen pitäjän nimi on sellainen, että nimen tarkempi tutkimus tuottaa tuloksen, että pitäjän nimi juontuisi tylpästä niemestä, jolle kirkko on rakennettu. Mutta miten muodostuisi tuo tylppä niemi ja mikä olisi tuo ”kuono”? Toisella sivulla on edelleenkin joki, toisella sivulla pari sataa metriä pitkä, umpisuolimainen notko. Peruskartalta katsottuna tuon notkon muoto saa epäilemään, että se olisi entinen jokiuoma. Kirkko ja pappila olisi siis rakennettu kovapohjaiselle mäelle kahden joen väliin. Mäellä olisi entuudestaan ”kärsään” viittaava nimi. Nimi juontuisi eräkaudelta tai saamelaisajalta.
Tämä oli alustava teoria. Sitä pitäisi koetella kulkemalla maastossa silmät auki. Siispä kumisaappaat jalkaan ja menoksi. Noilta paikkeilta notkelmien kautta vesi virtaa yhä pellonojissa tuohon kuivaan jokiuomaan. Ajan auton asumattoman talon pihaan.
Aukea oli kilometrinen. Kävelen hernemaan ja ohramaan rajaa harmaita latoja kohti. Pellossa tököttää parimetrisiä harmaita rautaputkia sadan metrin välein. Ne näköjään merkitsevät salaojaputken tarkastuskaivoja. Joku on joskus uhrannut paljon tämän alueen vesitalouden järjestelyyn. Pellon eteläreuna päättyy suohon. Runsaiden sateitten jäljiltä ojat ovat tässä kohtaa pellon reunoja myöten täynnä vettä. Sattumalta valitsemani kävelylinja jatkuu kaivurilla tehtynä metsätienä. Jatkan sitä tarkoituksella varmistaa, ettei suometsässä ole mitään piiloon jäävää ojaa tai soistuneen uoman jälkeä. Ei ole. Tuossa on rajapyykki ja sen näyttämää rajalinjaa on viistoon ajettu metsäkoneilla silmän kantamattomiin. Kävelen sitä viistolinjaa puolitoista kilometriä. Hirven jälkiä, hirvikärpäsiä. Oikealla koko ajan kovaa karimaata, vasemmalla ojittamatonta suota. Ajoura päättyy muutaman vuoden takaiselle hakkuuaukealle. Jostain vierestä kuuluu lehmien ammuntaa, toisaalta traktorin ääntä. Nuo kulttuuriäänet kertovat peltoaukeasta, jossa virtaa se toinen joki, se joka olisi joskus uurtanut sen kuivaksi jääneen jokiuoman.
Palaan takaisin omia jälkiäni ja lähden kiertämään peltoa piiriojan reunaa seuraten. Piripinnassa olevan veden määrä vähenee sitä mukaa kun etenen. Täältä näkee kuitenkin sen, mitä peruskartta ei kerro. Pellonoja zikzakkaa sittenkin kohti pellon alakulmaa. Johonkin se vesi siellä kiertyy. Piiriojassa on rumpu, josta pisto vie ylänteen suuntaiselle metsäautotielle. Käyn sen tarkistamassa. Tuossa vasemmalla sadan metrin päässä tien runko on painunut notkolle ja suo-oja syöttää siihen vettä. Kun palaan takaisin pellonreunaa ja seuraan edelleen piiriojaa, kuuluu jo kaukaa solina. Metsästä tulee vettä solkenaan, jonka viljelijä on ohjannut toiseen isoon salaojaan. Mutta piiriojan reunasta näkee, että se on kaivettu saveen. Tällä sivulla ei ole turpeen täyttämää entistä uomaa. Jos tukkeutunut uoma jossain on, olisi se noilla paikkein, joissa vesi on piripinnassa pellon tasalla. Sitä olisi tutkittava toisella kertaa.
Mullistuksille, joissa joki olisi vaihtanut kahden kilometrin matkalta uomaa, voi antaa kaksi ajoitusta. Toinen on vuosi 1042, jolloin Suomen sisämaassa tapahtui pari metriä korkeuseroja muuttanut maanjäristys. Mahdollisia ovat myös 1600-luvun sadevuodet, jolloin yli äyräidensä tulvivat vesistöt puhkoivat kannaksia. – Epäilen jo teoriaani, mutta maastotutkimuksia täytyy jatkaa.
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
Lue myös:
