Lempäälän sivistyslautakunta hyväksyi syksyllä 2021 esityksestäni, että kouluissa ei tule kerätä rahaa Unicefin hyväntekeväisyyskävelyssä mutta yhteistyötä voidaan jatkaa järjestön kanssa. Päätös herätti sosiaalisessa mediassa jonkin verran keskustelua, että erityisesti opettajakunnassa, jossa asia aiheutti suurta närää. Opettajat kokivat, että heidän ammattitaitoonsa ei luoteta.
Maaliskuussa 15.3.2022 lautakunta käsitteli hyväntekeväisyystyön kouluissa laajana kokonaisuutena. Lautakunta päätti pohjaehdotuksen mukaisesti velvoittaa kouluja raportoimaan lautakunnalle säännöllisesti hyväntekeväisyyksistä ja pyörsi aiemman syksyisen päätöksen. Muutosehdotuksena ehdotin, että lapsien käyttäminen kouluissa varainkerääjinä lopetetaan, ja että lapsia sekä nuoria tulee opettaa yhteisössä vastikkeettomaan hyvän tekemiseen. Ehdotukseni raukesi kannattamattomana.
Rahalipaskeräys on ollut kouluissa pitkään jatkunut perinne, jossa lapsi ohjeistetaan opettajien toimesta pyytämään vanhemmilta rahaa, että hän voi luokassa tiputtaa lippaaseen osuutensa. Unicef-hyväntekeväisyyskävely on kouluissa uudempi tulokas hyväntekeväisyyden saralla. Kävely on taitavasti markkinoitu ja suunniteltu; perimmäinen syy: varainkeruu, häivytetään koulun iloiseksi yhteiseksi liikuntatapahtumaksi.
Unicefin sivuilla mainostetaan tapahtumaa seuraavasti ”Oppilaat hankkivat lähipiiristään sponsoreita, jotka lupaavat lahjoittaa valitsemansa summan jokaisesta oppilaan kävelemästä kierroksesta. Sponsorina voi toimia esim. vanhempi, naapuri tai paikallisyrittäjä”.
Erityisen moraalittomaksi kävelyn tekee se, että lapset valjastetaan kilpailemaan parhaimmasta varainkerääjän tittelistä: lapset kartuttavat vihkoonsa tarroja kävelemällä(juoksemalla) mahdollisimman paljon. Saavutuksensa lapsi näyttää sponsoreille ja he päättävät maksavatko tilisiirtona tarratuloksen mukaisesti, haluamansa summan tai eivät ollenkaan. Paras kerääjäkoulu palkitaan Unicefin toimesta.
Taksvärkki eli palkaton pakkotyö on vaihtunut pakkohyväntekeväisyydeksi. Nykypäivän taksvärkin ajatus on kaunis määräys koulun toimesta: nuori kalenteroidaan opetussuunnitelmassa ahkeroimaan päivä kotona, yrityksessä tai yhdistyksessä ja lahjoittamaan ansio oppilaskunnan päättämälle hyväntekeväisyysjärjestölle kokien siitä auttamisen iloa.
Todellisuus lienee, että useimmissa perheissa nuori imuroi huoneensa, saa 10 euroa koululle vietäväksi ja lopun päivää nauttii helposta vapaasta. Köyhät voivat nuorisokielellä ”köyhäillä” eli mennä kouluun talkoopäiväksi saaden sosiaalisesta lippaasta osuutensa.
On vaikea ymmärtää koulujen pedagogisia perusteluita näille metodeille: aikuisten maailmassa niitä ei ole, eivätkä aikuisiksi kasvaneet suomalaiset ole niitä innostuneet edistämään. Kuinka monessa työyhteisössä kokoonnutaan kahvikupin äärelle ja katsellaan vuorollaan, kuinka paljon kukin kolehtiin lahjoittaa? Mikä kunta tai yritys sitoutuu virkistypäivätapahtumaan, jonka jälkeen työnantaja maksaa hyväntekeväisyysjärjestöille suoriteperusteisen summan siitä, kuinka monessa eri baarissa työntekijät ehtivät virkistyspäivän aikana juoksemaan? Kuka aikuinen haluaa taksvärkin takaisin; työntekijän yhden päivän palkka ohjataan työnantajan päättämänä hyväntekeväisyyskohteeseen?
Miksi sallimme kouluissa lapsia ohjailevan, valmiiksi pureskellun ja pakotetun rahallisen hyväntekeväisyyden; aikuiset tekevät sitä vapaasta tahdosta ja omista mahdollisuuksistaan lähtien. Alkavatko oppilaat seuraavaksi kiertämään ovelta ovelle rahalippaiden kanssa harjoitellen erilaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaamista; miksi se olisi yhtään enemmän epäeettistä kuin, että lapset keräävät nyt läheisistään ja yrityksistä sponsoreita hyväntekeväisyysjärjestöille?
Mitä se kertoo meistä aikuisista, että jo 7-vuotias lapsi kasvatetaan ottamaan vastuuta maailman epäkohtien korjaamisesta rahallisin keinoin? Lapsia tulisi opettaa pienien, arjessa merkityksellisten tekojen tekemiseen lähimmäisille. Hyvän huomaaminen, arkiset teot ja kohtaamiset ihmisten kanssa. Näinä Eurooppaa kohdanneen sodan aikoina on ollut ilo huomata, kuinka aikuiset ovat aktiivisesti auttaneet Ukrainaa, niin taloudellisesti, materiaalisesti kuin noutamalla heitä luoksemme turvaan. Opettakaamme lapsemme ottamaan ukrainalaiset lapset vastaan kotona, kouluissa ja kaduilla myötätuntoisesti hädän hetkellä sekä toivottamaan tervetulleiksi yhteisöömme.
Antti Kiiveri
Lempäälän sivistyslautakunnan puheenjohtaja
Perussuomalaiset
