Aittakuume

Kirjoittaja Juha Kuisma on lempääläinen tietokirjailija.

Aika ajoin minuun iskee aittakuume. Se ilmenee siten, että pitää tutkia aittoja, valokuvata aittoja tai ryhtyä rakentamaan aittoja. Talvella, kun mikään näistä toimista ei onnistu, pitää sijaistoimintona selailla aittakirjoja. Tai lukea Antti Hyryn Aittaa, jossa ei ole yhtäkään kuvaa aitasta, mutta jossa silti on kaikki.

Mikä näissä aitoissa kiehtoo? Varmaankin se, että aitta on eräänlainen alkurakennus. Se on kompakti neliseinäinen, kattonsa puolesta pohjoisiin oloihin rakennettu “hirsilaatikko”, joka on tehty kestämään. Aitan mittakaavat on johdettu ihmisen mitoista, Ja hirsi itsessään on moduuli, jota yksi ihminen jaksaa käsitellä. Aitan voi purkaa, siirtää ja koota uudelleen sopivaan paikkaan. Ehkäpä juuri tämän takia aitat ovat usein kumpareilla, ilmavassa maisematilassa.

Maaseudulla vanhoissa taloissa aitat ovat osa pihapiiriä, melkeinpä aina pihan vanhin rakennus, jonka arvo tunnetaan ja joka ilmaisee asumisen ylisukupolvisuutta. Laiminlyöty, tärviölle päästetty, hiljaksiin tuhoutuva aitta on aina surullinen tapaus. Niin vähän olisi tarvittu sen kunnossa pitoon, mutta sitäkään vähää ei ole tehty.

Henkilökohtainen teoriani aitta-sanan alkuperästä on Occamin partaveitsen mukaisesti yksinkertaisin selitys: aitta ja aita kuuluvat yhteen niin, että alkuperäisin, vanhin aitta on tehty aidastamalla neljä vinoa seinää yhteen. Katto on voinut olla tuohesta tai kuusen kuoresta eli koskuesta. Kun rautakaudella tuli käyttöön rautateräisiä työkaluja, ryhdyttiin aittoja tekemään vaakaan salvetuista hirsistä, niin sanotulla lamasalvostekniikalla. Salvamisen alkuperäisin merkitys on puremista. Aitan vanhin kulmaliitos on kuin “purtu”.

Aitassa on usein kissanluukku ovessa ja ilmaräppänä ylhäällä päädyssä. Räppänä voi olla nelikulmio, pyöreä reikä, perhoskuvio tai A-kirjaimen muotoinen kolmio. Ovissa on rautasaranat ja kyläsepän tekemä koppalukko. Tai poikkirauta ja  nykyaikainen riippulukko. Aitan alusrakenne vaihtelee: usein alkuperäinen rakenne on tuhoutunut ja aitta on nostettu kiville. Kunhan lattian alla on metri ilmaa, on kaikki kunnossa.

Aitan katto voi olla tuohta, pärettä, tiiltä tai peltiä. Museo-ohjeiden vastaisesti neuvoisin: laittakaa vaan lukkosaumapeltiä tai tiilikuvioista kattopeltiä. Se kun takaa aitan säilymisen sadaksi vuodeksi – ja sehän tässä on tärkeintä. 

Rakennustyyppinä aitta venyy moneen suuntaan: niitä on vinoseinäisiä, suoraseinäisiä, otsallisia, riimallisia, kaksikerroksisia, kolmikerroksisia jne. On luhtiaittaa, vilja-aittaa, kala-aittaa, vaateaittaa, aittariviä. Universaalisti uljain aittatyyppi on norjalainen kaksikerroksinen aitta, jonka kaikilla sivuilla on luhtikäytävä.

Aittoja on Skandinaviassa, Sveitsissä, Baijerissa, Georgiassa ja niin edelleen.  Suomalaisista aitoista hienoin on hämäläinen kaksikerroksinen luhtiaitta. Muuan sellainen on Lopen kartanon entinen, sittemmin viereisen hevostilan hallinnassa ollut ja nyttemmin kunnan omistukseen tullut kaksikerroksinen luhtiaitta. Toivoisi, että Lempäälässä ymmärretään tuon aitan  arvo.