Vaeltaminen on mukavaa. Jos varusteet ovat kunnossa, päämäärä selkeä, kompassi ehjä ja karttakin lähellä, on vaeltaminen levollista ja rentouttavaa. Vaeltaminen erilaisissa maastoissa ja vaihtuvissa maisemissa tuottaa iloa ja rikkautta elämään.
Kirkkokin vaeltaa. Vuosituhansien ajan kirkko on kulkenut ja toiminut erilaisissa maisemissa ja ilmastoissa. Elinympäristö ja ihmisten tarpeet ovat aina vaikuttaneet kirkon toimintaan ja elämään.
Tämä muuttuvien maisemien todellisuus ei ole kirkolle kuitenkaan pelottava asia. Se merkitsee kyllä tarvetta muutokseen ja uudistukseen. Se pakottaa kirkon pois lukkiutuneista vanhoista käytännöistä ja kutsuu etsimään uutta. Kuten vaeltaja saa ihailla muuttuvia maisemia myös kirkossa saamme katsella ympärillemme ja etsiä, mitä uutta ja kaunista muuttuva ympäristö meille tarjoaa.
Vaeltavalle kirkolle varmaa on vain muutos. Kirkolle muutos on kuitenkin turvallista, sillä päämäärä on selkeä ja Raamattu-kartta lähellä. Kirkon perusta on kestävä: Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!
Vaelluskengät pysyvät kyllä ehjinä, puhtaina ja kolhiintumattomina, jos niitä säilyttää kaapissa. Niitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaapin perukoille, vaan kulutukseen ja raskaille poluille. Vaellus kolhiinnuttaa joskus kirkkoakin, mutta kirkko on kutsuttu keskelle elämää, raskaille poluille ja vieraille reiteillekin. Siinä on kirkon tehtävä: kulkea ihmisten rinnalla kaikenlaisilla poluilla ja kertoa samalla, missä on matkamme pää ja miten sinne turvallisesti pääsee.
Vaeltaminen on usein vaivalloista. Keho väsyy raskaan rinkan alla. Polku on kivinen ja jyrkkä. Sade kastelee puut eikä tuli tahdo syttyä. Samalla tavoin kirkon vaellus muuttuvassa maailmassa on toisinaan raskasta ja vaikeaa.
Leena Sorsa
