Yleisurheilu on lajeista jaloin ja perinteikkäin. Kuka juoksee nopeimmin, kuka jaksaa juosta nopeasti ja pitkään, kuka heittäätai työntää pisimmälle tai kuka hyppää korkeimmalle tai pisimmälle. Siinä on yleisurheilun varsin yksinkertainen, mutta äärettömän kiehtova ydin.
Jokainen liikkumaan oppiva lapsi mieluummin juoksee, hyppii, pomppii ja viskoo tavaroita kuin luontojaan.
Uljas perinnelaji voi edelleen Suomessakin hyvin, kun näkökulmaksi otetaan nuorisourheilu. Suorituspaikat täyttyvät, kun 9–13-vuotiaat kisailevat. Lempäälän Kisankin erinomaisesti organisoitu YU-koulu vetää kesä toisensa jälkeen satapäisiä massoja.
Tämän kriittisempää tutkiskelua suomalainen yleisurheilu ei sitten kestäkään ilman kritiikkiä. Kärki on yhtä lajia lukuun ottamatta kansainvälisessä vertailussa tylsä, massat alkavat vähetä dramaattisesti jo 15–17-ikävuodesta lukien, muutamissa lajeissa esimerkiksi Kalevan kisoissa tulostaso on sanalla sanottuna surkea.
Ylesiurheiluväki usein selittää huippujen puutetta järkeenkäyvillä perusteilla. Maailman huippu lajissa kuin lajissa on kivenkova ja sinne päästäkseen pitää satsata urheilemiseen ihan kaikkensa, kaiken muun elämisen kustannuksella. Ja, kun suomalaisessa systeemissä matkalla huipulle menevää ei kykene sen paremmin liitto kuin seuratkaan isommin tukemaan, ollaan monesti ratkaisemattomien yhtälöiden parissa. Kompromissien tie ei yleisurheilussa kansainväliselle kärkitasolle pääsemiseen riitä.
Yksi iso murheenkryyni ovat 1970-luvulle jämähtäneet kisatapahtumat. Esimerkiksi Vaasassa muutama aika sitten pidetyissä Kalevan kisoissa kisatapahtumat kestivät peräti neljä päivää ja esimerkiksi sunnuntain iltapäivän huipennus oli löysääkin löysemmän aikataulun takia venytetty reippaasti yli neljäksi tunniksi.
Monesti kuulee perustelun, että kisoissa urheilija on keskiössä. Niin toki sen olla pitääkin, mutta nykymallilla urheilijat alkavat uhkaavasti urheilla toisilleen, valmentajilleen ja lähiomaisilleen, iso katsojamassa loistaa poissaolollaan. Nykyihminen on tottunut hektisempään elämään ja vaikkapa Timantti-liigan loistavat kisat todistavat, että kahteenkin tuntiin saadaan tiivistettyä upea kisasessio.
Paljon korjattavaa löytyy myös liittotasolta. Viime kesän EM-kisoista Suomen Urheiluliitto onnistui sörsimään miljoonaluokan tappiot, kun esimerkiksi kaksista perättäisistä jääkiekon MM-mittelöistä jääkiekkoliitto vuoli yhteensä kymmenisen miljoonaa voittoa.
Olisiko perinnelaji yleisurheilun nokkahenkilöitten otettava nöyrästi puhelin kouraan ja kilautettava vaikkapa Kummolalle ja Harkimolle sekä pyydettävä audienssia teemalla, miten te olette onnistuneet luomaan lajistanne sellaisen, jossa keskitasonkin urheilija tienaa kymppitonneja vuodessa ja jossa heikommassakin tapahtumassa eli pelissä on viitisen tuhatta maksavaa katsojaa?
Kohta koittavat kauden yleisurheilun pääkisat eli Moskovan MM-mitelöt. Suomi matkaa ennätyspienellä noin kymmenen hengen joukkueella itänaapuriin.
Kun Tero Pitkämäki nakkaa keihäsmitalin, niin kaikki on yleisurheilussa hyvin?
