Olen kiireinen. Olen hirvittävän väsynyt. Kotini on sotkuinen, hiekanmurut tervehtivät eteisessä. Lapsen kurahousujen polvessa on taas reikä. En jaksa syysuupuneena pitää yhteyttä edes parhaimpiin ystäviini. Kotiinkin pitäisi soittaa, kuinka se isä siellä jakselee. Sydän on taas täynnä syyllisyyttä, pienempää ja isompaa.
Silmäisi eteen, Jeesus, tuon sydämeni syyllisen
ja paljastan sen kurjuuden silmäisi eteen, Jeesus.
Kaipaan jonnekin muualle. Muistelen kaiholla kevään valoa. Katson pihalle, kuolleiden värien sinfonia soi. Ikävöin keväistä hennonvihreää nurmikkoa,tai edes joulun tunnelmallista valoa!
Sisälläni on toisinaan kovin kylmää, kovaakin. Huomaan olevani hyvin välinpitämätön lähimpienkin huolille. Soitan huomenna kuulumisia. Ei kai sillä niin kiire.
Silmäisi eteen, Jeesus, nyt syntieni taakan tuon
ja ikävöivän katseen luon silmiisi helliin, Jeesus.
Olen itse saanut paljon elämän uskolliselta Luojalta. Pieniä asioita, suuriakin. Elämääni on varjeltu, Taivaan Isä kantaa. Hän on myös oikeuden tuoja, ja siksi ajattelen kiitollisena sitä, että meidät on kuitenkin armahdettu. Joka päivä, arjen keskellä. Se on valtava asia, mutta kiitokseni nousee usein pienenpieninä huokauksina.
Silmäisi nähden, Jeesus, tein syntiä ja rikoin lain.
Nyt tuomariini katson vain, silmiisi helliin, Jeesus.
Minusta ei kurahousujen ja parittomien lapasten keskellä löydy kovin paljon muille jaettavaksi. Siksipä käännän taas katseeni pois itsestäni. Suuntaan ajatukseni sinne, missä Toivo on. Kelpaan väsyneenä, ärtyneenä ja ihan tällaisena tavallisena. Koska Luojani on minut tehnyt.Ja ne kurahousulapset. Ja sinut!
Silmiisi katson, Jeesus. Jos tuomionkin kuulisin,
niin katson hyljättynäkin silmiisi helliin, Jeesus.
(VK 288)
Terhi-Tuulia Keränen
