Käsittelen asiaa lähinnä uskonnollisen vakaumuksen näkökulmasta, jotenkin ateistinen tai humanistinen vakaumus tuntuvat mielestäni kaukaisilta. Toisaalta kun uskonnon määrittely ei ole helppoa on vakaumuksen määrittely vielä vaikeampaa. Ilmeisesti vakaumus on jotain vakavaa, melko pysyvää ja perustavanlaatuista. Täysin pysyvää se ei voi olla, muutenhan vakaumusta ei voisi koskaan vaihtaa. Uskonnon rinnakkaistermeistä vakaumus on ehdottomasti yleisin.
Vakaumus saa olla, mutta se ei oikeuta ketään rajoittamaan toisen ihmisen oikeuksia ja vapauksia. Jokaisen on tykönään pohdittava, millaista on elää oman vakaumuksensa mukaan mutta sillä tavalla, että ei rajoita toisten ihmisten oikeuksia eikä vapauksia – eli että ei nosta omaa vakaumustaan muiden ihmisten vakaumuksien yläpuolelle.
Vakaumuksen tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puolueen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava. Vakaumuksen tasa-arvo ei ota kantaa siihen mitkä vakaumukset ovat oikeassa tai väärässä.
Koti, uskonto ja isänmaa ovat mielestäni vielä tänäkin päivänä vakaumuksellisia perusarvoja, joiden kunnioitus yleensä lisääntyy itsenäisten oikeusvaltioiden suvereenisuuden loukkausten yhteydessä, kuten Ukrainan osalta Venäjän toimesta on käynyt. Tällaiset toimet Euroopan Unionin aikakaudella tuntuvat lähes käsittämättömiltä nykyisessä Euroopassa.
Yksi Suomen puolustuksen tärkeimmistä kulmakivistä on edelleenkin yleinen asevelvollisuus. Suomen puolustusvoimien tehtävänä on puolustaa itsenäisesti koko maata, joka perustuu yleiseen asevelvollisuuteen. Merkittävänä lisämausteena voidaan pitää yhteistyötä puolustusalalla Ruotsin kanssa sekä rauhankumppanuutta Natoon.
Vakaumukselliset perinteet mielestäni ovat myös ikään kuin hyveellisyyden perikuva, joihin kuuluvat Isänmaalliset juhlatilaisuudet. Näistä arvostetuimpien liputuspäivien joukkoon kuuluu ehdottomasti ensi sunnuntaina vietettävä kaatuneitten muistopäivä, joka osoittaa että itsenäisyyttä ei saavutettu ilman uhrauksia. Huhtikuun Piispainkokouksen seurauksena Puolustusvoimain ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim määräsi päiväkäskyssään 1.5.1940, että uutta muistopäivää vietetään toukokuun kolmantena sunnuntaina ja sitä tuli viettää ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Päivää nimitettiin yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäiväksi – nykyinen nimi sillä on ollut vuodesta 1947 alkaen.
Puolustusvoimien velvoitteiden mukaisesti päiväkäskyllä alkanut muistopäivän vietto saavutti hyvin nopeasti kaikki osapuolet. Jatkosodan ja Lapin sodan myötä on muistettu myös noissa sodissa kaatuneita sekä nykyään kaikkia sodissa kaatuneita suomalaisia. Kaatuneiden omaisten liitto on ollut tässä yhtenä merkittävänä vaikuttajatekijänä.
Vakaumuksellinen usko tulevaisuuteen on tie menneisyyden hyväksymiseen.
Panu Bergius
