Lähettäjä: Pekka Mäenpää<mailto:arkmaenpaa@luukku.com>
Hei Rakas!
Meitä pyydettiin tekemään kirjoitus paikallislehteen aiheesta ”Jumalan hommissa”. Kirjeen lopussa sanottiin, että ”kirjoituspalkkioita ei makseta kellekään”, mutta kai me joka tapauksessa kirjoitamme?
Pekka
Mäenpää Heini kirjoitti:
Hei Pekka,
eiköhän. Ei sitä sanottavaakaan euroilla saa mistään ostettua. Isompi haaste on mielestäni, onko meillä jotakin merkityksellistä asiaa. Palstalle kun ei ole tarkoitus kirjoitella mitään viihdenovelleja. Pistetään teema mietintään.
Terveisin
Heini
Oma haasteensa on tietysti sekin, että meitä on pyydetty kirjoittamaan yhdessä, mutta yritetään. Otsikosta minulle tuli mieleen ensin Blues Brothers-elokuva, jossa ollaan suorittamassa ylhäältä saatua tehtävää ja heti perään kaikki työ, jota teemme kirkossa – kuka vapaaehtoisesti ja kuka pakolla. Ehkä otsikolla on haluttu johdatella meitä ensi pyhän – apostolien päivän – aiheen äärelle. Suomen kirkoissa ympäri maata kerrotaan taas, kuinka Pyhä Pietari sai ne avaimet, jotka hänellä on monissa maalauksissa ja näköispatsaissa, ja jotka ovat antaneet aiheen monenlaiseen leikinlaskuun.
Rohkenisiko tästä jotakin kirjoittaa, vaikka ei ollakaan kirkon hommissa ihan virallisesti?
P
Mielestäni Jumalan hommissa ollessa ei tarvitse olla seurakunnan tai kirkon palkkalistoilla. Ei edes tehdä vapaaehtoistyötä nimenomaan seurakunnassa. Minusta Jumalan hommissa oleminen on 24/7-tyyppistä toimintaa, siis minä työssäni koulussa ja sinä omissa hommissasi ja asiakkaidesi kanssa – ja vielä kotonakin.
Niin että tekisimme omaa työtämme ja kohtaisimme siihen liittyvät ihmiset rakkauden vallankumouksen meiningillä. Mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Tekstissä puhutaan vallasta sitoa ja vapauttaa – millainen avain se oikein voi olla. Onko sellainen avain annettu meille kaikille vai ainoastaan joillekin meistä? Luin aivan pari päivää sitten kirjoituksen, jossa sitominen ymmärrettiin tuomitsemisena ja anteeksiantamattomuutena, jolla suljetaan taivasten ovet ainakin itseltä, ja ehkä toiseltakin. Vapauttaminen taas voisi olla sitä, että ikään kuin ottaa anteeksi, vaikkei vastapuoli anteeksiantoa pyytäisikään. Ottaa anteeksi siten, että luopuu syyttelystä ja katkerista ajatuksista, tasoituksen vaatimisesta.
H
Minua askarruttavat kuitenkin vielä ne avaimet. Missä ne ovat nyt? Edelleen Pietarilla, nyt jossakin taivaan portilla, vai palasteltuna pyhäinjäännöksinä kaikissa Pietarin mukaan nimetyissä kirkoissa niin kuin Jeesuksen ristin kappaleet maailman Pyhän ristin kirkoissa? Säilytetäänkö sitä Vatikaanissa tai liekö joutunut jonnekin napapiirin tuntumaan? Olisiko siitä tehty kopiot hiippakuntien tuomiokapituleihin – tai peräti kaikille kirkon jäsenille? Ehkä avain on samassa paikassa kuin ensimmäisellä viimeisellä ehtoollisella käytetty maljakin – eli teillä tietymättömillä.
Joka tapauksessa kysymys on vallasta ja tuomitsemisesta. Mihin meidän valtuutemme riittävät? Tuomio voi olla vapauttavakin ja anteeksiantamiseen sisältyy syytös. Katkeruudesta joka tapauksessa kärsii eniten katkera itse. Olisiko meidän hommamme kertoa, kenellä on valtuudet tuomita ja lopulta myös antaa anteeksi?
Pekka
No hei,
jos nyt Jumalan hommissa olemmekin, ei meillä taida olla avaimia muualle kuin omaan sisimpään – ja nekin välillä hukassa. Mutta siinähän se koko jutun avain taitaa ollakin. Luottamus synnyttää luotettavuutta. Rakkaus synnyttää rakkautta – ja valitettavasti myös toisinpäin. Ja Jumalan hommaksi on parasta jättää kaikki muu.
Aloitetaanko meistä?
Heini
